Nyt on taas sellainen hetki, kun ikävöin. Ikävöin ihan liikaa ja se tekee minut surulliseksi. Kaipaan ystävää. Ihmistä, jolle voin soittaa. Ihmistä, joka osaa neuvoa ja jaksaa kuunnella. Juuri sellaista, kun Tommi oli. Siis se aiempi Tommi, se, jota ei ole olemassakaan enää. Se Tommi, joka katosi. Hävisi yön pimeyteen, eikä enää ikinä tullut takaisin. Se Tommi, josta on vain varjo jäljellä. Se Tommi, jonka maailma tuhosi ja vei minulta. Tekisi mieli soittaa. Pyytää anteeksi ja alistua hänen tahtoonsa. Mutten ole sellainen enää. Se Ada katosi samaan aikaan kuin se Tommikin. He lähtivät yhdessä, eivätkä palanneet enää ikinä. He ovat nyt yhdessä jossain, kaukana täältä. Ja jäljellä ovat vain varjot, minun hyvä varjo ja Tommin paha. Ja niitä ei ole tarkoitettu yhteen. Ei edes ystäviksi.
En ikinä halunnut, että tämä päättyisi näin. Olisin halunnut erota sovussa. Olisin halunnut, että hän edes moikkaa tullessaan vastaan. Kyselee kuulumisia silloin tällöin. Ja toivon, ettei hän muistele pahalla. En halua jäädä kenenkään mieleen hirviönä. En halua, että kukaan vihaa minua. Mutten silti ottaisi menneisyyttä takaisin. En palaisi puolen vuoden takaiseen, vaikka pystyisin. En edes vuoden takaiseen. Minulla on Lauri nyt ja olen onnellinen näin. Lauria en vaihtaisi mihinkään.
Äh, mietin taas liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti