Toiset voi olla sun sydämessä, mut ei elämässä

Alla oleva teksti sisältää minulle niin henkilökohtaista materiaalia, että toivon teiltä harkintaa kommenttienne suhteen. Tiedän olleeni typerä, tiedän tehneeni virheitä ja toivon, ettei kukaan teistä joudu kokemaan mitään sellaista, mitä minä olen kokenut. Negatiivisetkin kommentit ovat sallittuja, mutta muistakaa, että annoin nyt melko suuren palan itsestäni teille, joten älkää murskatko minua ihan täysin. 

Olen lukemattomia kertoja alkanut kirjoittaa teille postausta menneisyydestäni. Ajasta, josta ei ole edes kovin kauaa, mutta sen ajan jälkeen minä ja elämäni on muuttunut niin paljon, että se aika tuntuu todella etäiseltä. Nyt kuitenkin lukijan pyynnöstä otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin tämän postauksen loppuun asti. En milläänlailla kaipaa sääliä kokemieni asioiden takia, mutten myöskään halua, että niitä käytetään minua vastaan. Seuraavaksi kertomani asiat ehkä auttavat teitä ymmärtämään miksi olen tänä päivänä juuri tällainen kuin olen. Silloin elämääni kuuluneita ihmisiä suojellakseni en kerro asioita kovinkaan tarkasti, enkä käytä kenenkään nimiä kertoessani tapahtumista. Mitään tapahtuneita juttuja en lähde vääristelemään enkä dramatisoimaan, vaan kerron ne juuri sellaisina kuin ne ovat, olivat ne sitten kuinka hurjia tai tylsiä tahansa. En kuitenkaan halua, että tapahtumapaikat tai henkilöt ovat tunnistettavissa, joten osan jutuista jätän suosiolla pois.

Kesällä 2012 muutin omaan asuntoon, eri kaupunkiin kuin vanhempani. Muuttoon oli useita syitä, enkä niitä lähde tässä nyt sen tarkemmin erittelemään. Saman vuoden syksynä aloitin lukion, joka lähti käyntiin ihan hyvin. Minulla oli kolme läheistä ystävää, joista yksi oli siis Salla. Melko pian lukion alettua kuitenkin huomasin, että koulu on haastavampaa kuin ikinä osasin kuvitella. Välit vanhempieni kanssa olivat täysin rikki, koulu ei sujunut ja rahat olivat tiukalla. Etsin töitä niitä ikinä saamatta. Opiskelu vei niin suuren osan energiastani, että olin jatkuvasti väsynyt ja kiukkuinen. Välit kahden ystäväni kanssa viilenivät. Elämäni pyöri nukkumisen, syömisen, koulun ja Sallan ympärillä. Välillä viikonloppuisin nollasimme tilanteen Sallan kanssa, joimme alkoholia ja pidimme hauskaa. Tämä oli kuitenkin satunnaista ja alkoholia jäi usein yli. Säilöin ne kaappeihini tulevia viikonloppuja varten. 

Olin väsynyt. Ulkona oli pimeää, joten istuin sisällä tekemättä mitään. Söin, söin, lihoin, lihoin. En nyt niin valtavasti, mutta pahalta se tuntui silloin. Jätin aterioita välistä. Paastosin ja jossain vaiheessa ymmärsin, että alkoholi nostattaa mielialaa ja vie nälän pois. Hörpin yksin viikonloppuisin kaappeihini säilömiäni juomia. Poikkeuksena joskus myös arki-iltaisin otin siiderin tai kaksi. Poikkeuksesta tuli sääntö, kaksi siideriä muuttui kuudeksi. Salla oli kanssani silloin tällöin, mutta usein miten join yksin. Poissaoloja koulusta, hylättyjä kursseja, lisää hankaluuksia vanhempieni kanssa.

Tuli marraskuu ja sairastelut. Lääkekuuri. Tyhjä vatsa, alkoholia ja lääkkeitä. Paino putosi. "Onks sulla anoreksia? Onks kaikki hyvin?" Uskottelin kaikille, että kaikki on ihan hyvin. Itkin itseni uneen, näin painajaisia ja heräsin jo muutaman tunnin unien jälkeen. Päätä särki, lisää lääkkeitä. Pää sekaisin olin onnellinen. Tai onneksi minä sitä luulin, eihän se sitä ollut, ei tietenkään. Se oli vain sekavuutta.

Vuosi vaihtui, ei muistikuvia. Kokonaisia viikkoja katosi elämästäni. Kävin koulussa, entiset ystävät olivat huolissaan. Vakuutin kaiken olevan hyvin. Salla löysi Tommin. Iloitsin heidän puolestaan, mutta samalla pelkäsin menettäväni sen viimeisenkin hyvän ystävän. Tutustuin Tommiin paremmin, hän oli huolissaan minusta jo alusta alkaen. Hän oli menettänyt päihteille niin monta rakasta, ettei halunnut samaa tapahtuvan minulle. Samalla hän kuitenkin itse taisteli alkoholia vastaan. Salla mustasukkaili, mutta se ei ollut mitenkään ongelmallista vielä siinä vaiheessa. Hän välitti minusta ja oli valtavan huolissaan. Lääkkeet loppuivat, alkoholi loppui. Romahdin. Kehittelin itselleni oireita ja hain uuden reseptin. Ikinä en syönyt muiden lääkkeitä, aina vain omiani. Alkoholit sen sijaan olivat aina hankittu hieman kyseenalaisia reittejä pitkin. Tutustuin vääriin ihmisiin.

Huumeita, aseita, velkoja. Huumeisiin en kuitenkaan koskenut, en ikinä, kertaakaan. Ja siitä olen ylpeä, sillä tiedän, että jos olisin hairahtanut kerrankin, en olisi tässä nyt. Ihmiset ympärillä olivat kuitenkin erilaisia. Sekoilua, väkivaltaa, kuolemaa. Luojan kiitos olen unohtanut hetkiä niistäkin ajoista. Pää parkani ei kertakaikkiaan kestäisi kaikkia niitä muistoja. 

Tommi koki tarvetta auttaa, hän näki hätäni. Myös Salla yritti tukea minua parhaansa mukaan. Hän kuitenkin luovutti melko pian, olin liian vaikea tapaus. Yritin itsekin tahollani auttaa muita, vaikka tiesin hyvin, ettei mitään ole tehtävissä enää. Enkä minä voinut auttaa, olin itsekin liian syvällä siellä suossa. En kuitenkaan nähnyt tilannettani milläänlailla negatiivisena, luulin olevani onnellinen. Ihastuin Tommiin, mutta sen tarinan te tiedättekin jo. Omatunto soimasi, alkoholi auttoi. Kävin kyllä koulussa silloin tällöin, mutten muista niistä ajoista juurikaan mitään.

Ja sitten tapahtui muutos. Jokin suurempi voima kai ymmärsi, etten olisi tässä maailmassa enää pitkään. Aikani alkoi loppua ja muutoksen oli tapahduttava nyt tai ei koskaan. Miltei kaksikymmentä astetta pakkasta, metri lunta, pimeys ja minä. Puhuin puhelimessa Sallan kanssa. En tiedä minne olin menossa, enkä tiedä mistä olin tulossa. Siinä minä kuitenkin olin. Pysähdyin hetkeksi lepuuttamaan jalkojani. Ja seuraava muistikuva on Tommin autosta. Makaan takapenkillä ja minua oksettaa. Salla ravistelee minua olkapäistä ja Tommi pukee takkiaan päälleni. Valoja joka puolella, paha olo ja ennen kaikkea kylmä. Olin sammunut lumihankeen ja Tommi tuli Sallan kanssa pelastamaan minua.

Muutama päivä myöhemmin he uskalsivat päästää minut kotiin. Soitin vanhalle ystävälleni. Pyysin anteeksi kaikkea ja sovin riidat. Olin taas vihdoin kiinni tässä elämässä. Hairahdin sen jälkeen vielä muutaman kerran, mutta vain ollessani ystävieni seurassa. He tukivat minua, nostivat minut takaisin jaloilleni. Suurin kiitos kaikesta kuuluu Tommille. Jos hän ei olisi jaksanut taistella henkeni edestä, en olisi tässä kirjoittamassa tätä tekstiä nyt.

Nyt, kun olen taas yksin ja ilman ystäviä, pelkään ajautuvani samaan tilanteeseen uudelleen. Opin kuitenkin jo kerrasta ja tiedän, ettei niin käy enää. Kaiken tämän jälkeen Tommista tuli minulle niin rakas ja tärkeä, että irti päästäminen on ollut suunnattoman vaikeaa. 

En tiedä kuinka hyvin sain tuotua tarinani teille, mutta itse ainakin itken nyt niin hillittömästi, että eiköhän tämä ollut tässä. Vastailen kyllä mielelläni kysymyksiinne niin hyvin kuin vain pystyn. Olette rakkaita ♥