Tänään ajattelin taas kirjoittaa itsestäni. Kertoa elämästä ennen Lauria, ennen Tommia ja ennen blogia. Ennen Sallaa ja ennen omaa kotia. Elämästä vuosien takaa ja kaikesta, joka on johtanut tähän pisteeseen. Näin hekilökohtaista tekstiä en ole varmasti koskaan julkaissut ja toivoisin herättäväni jonkinlaista keskustelua tällä.
Olen päivä päivältä yhä varmempi siitä, etten voi olla ihan täysin terve. Minulla on pakko olla jokin sairaus, kaikille näille ongelmilleni on pakko löytyä nimi. Ei terve ihminen ole tällainen kuin minä olen. Ei terve ihminen ajattele ja toimi näin. Olisi vain niin paljon helpompaa vedota johonkin sairauteen, tietää, etten ole vain pelkästään hullu. Olisi pelompaa, jos kaikelle löytyisi jokin järkevä selitys. Mutta ei. Olen kai vain tunnevammainen.
Olen pienestä asti oppinut, että tunteita ei näytetä. Ne pidetään itsellään. Ongelmista ei saa kertoa, varsinkaan vakavista. Paha mieli syntyy omasta päästä, eikä siitä saa sanoa muille. Mielenterveys ongelmat ovat oma vika. Vain näkyvä sairaus on oikea sairaus. Minusta on kyllä pienenä pidetty huolta ja välitetty, olen ollut tärkeä vanhemmilleni, mutta ikinä en kuitenkaan ole ollut samanlaisissa väleissä vanhempieni kanssa, kuin ystäväni ovat olleet omiensa kanssa. Päivän kuulumiset voi kertoa, muttei mitään sen syvällisempää. En ole varmasti ikinä halannut vanhempiani. Se ei kuulu tapoihin. Toiseen ei kosketa milläänlailla.
Tommin kanssa huomasin ensimmäisen kerran, että pelkään kostetusta ja pelkään koskettaa. Kavahdan yhä aina, jos joku yllättäen halaa minua, silittää tukkaa tai ottaa kiinni kädestä. Tiedän, että rakkaita kuuluu koskettaa, mutta en osaa. Se ei tunnu aidolta. En ole ikinä oppinut halaamaan toista, en ole oppinut kertomaan tunteistani tai näyttämään niitä. Hän kuitenkin opetti minut. Hän opetti halaamaan, hän opetti silittämään tukkaa ja näyttämään tunteitani. Ja heti kun tein niin, luottamukseni rikottiin. Hän osoitti, ettei kannata luottaa. Tunsin, että olin tehnyt väärin. Jokainen kosketus ja kaikki ne tunteet olivat vain yksi suuri virhe.
Suljeuduin kuoreeni taas. Pahaa mieltä en ole näyttänyt muille ikinä. Vain harvat ihmiset ovat nähneet minut vihaisena tai surullisena, vain ne, jotka olen tuntenut lapsuudesta asti. Mutta nyt lopetin myös positiivisten tunteiden näyttämisen. Niitä tunteita ei vain ollut enää. Ne katosivat kokonaan. Kirjoitin tunteistani kyllä blogiin, mutta en kyennyt näyttämään niitä ulos päin.
'Jos en välitä, minuun ei satu.' Katkaisin välit miltei kaikkiin ihmisiin. Suututin kaikki ja jäin yksin. Kaikki kyllästyivät minuun ja vaikeaan luonteeseeni. 'Yksin on helpompi.', ajattelin. Ja jostain ilmestyi Lauri. Juuri sillä hetkellä, kun aioin eristäytyä koko maailmalta ja lukittautua yksin kotiin. Silloin jostain tuli se ihminen, joka pikku hiljaa onnistui avaamaan ne tunnelukot. Hän ei ole vieläkään kyennyt saamaan niitä kaikkia auki, mutta alan vihdoin luottaa. Se on vaikeaa. Se pelottaa minua. Varsinkin negatiivisia tunteita on tosi vaikeaa näyttää.
Viime viikolla yhtenä päivänä juttelin Laurin kanssa ja kerroin hänelle aikalailla samat asiat, joita kerron tässä nyt teille. Koko keskustelu alkoi siitä, kun Lauri sanoi, että hymyilen kauniimmin kuin koskaan. Kerroin, että minua pelottaa näyttää tunteitani. Minua pelottaa päästää häntä lähelle. Minua pelottaa luottaa. En osaa tuntea, enkä varsinkaan osaa näyttää sitä ulos päin, jos tunnen jotain. Ja siinä vaiheessa, kun Lauri vastasi minulle, kävin itkemään ihan hillittömästi.
"Mä tiedän ja sen takia mä kehuin sua tosta hymystä. Mä tiedän, että ne tunteet on siellä. Mut niitä ei voi pakottaa ulos. Pääasia on, että ne on siellä sisällä. Ja nää hetket, kun sä saat ne esille, nää hetket on parhaita ikinä."
"Mun silmät auävautui, kun mä luin tän tekstin. Mä oikeastaan aloin ymmärtää suo entistä enemmän ja tajusin mikä sulla on ja mihin se perustuu. Kun sä kirjoitit tän tekstin, sä osoitit niin suurta toivoa ja haluan luottaa johonkin, että mulla nousi kyynelet silmiin. Ihan ensiksi: sussa ei ole mitään vikaa, vaan sun kasvatuksessa on. Sä oot sanonu että sulla on ollut ajoittain paljon riitoja sun vanhempien kanssa ja mä tajuan miksi. Lapsi tarvii kehittyäkseen paljon rakkautta ja välitystä. Sitä ei voi ikinä olla liikaa. Kukaan ei selviä maailmassa, jos ei ole kykyä kertoa tunteistaan ja omasta itsestään. Tunteita ei saa tuöntää sisään. Surua, vihaa, rakkautta, ahdistusta... Ei ikinä. Se auttaa hetkellisesti ja olo tuntuu vahvalta, mutta kun olet tunnenut itseesi liikaa surua yms. niin se purkautuu ulos valtavina pahan olon aaltoina. Siksi koet laskeutuvasi pohjalle ajoittain ajoittain koet lenteleväsi taivaassa. Ihan ensiksi sun täytyy purkaa kulissit, se suojamuuri jonka oot rakentanut. On hienoa, että sä osaat puhua itsestäsi kirjoittamalla, mutta entä jos paperi ei joskus enää riitäkkään... Sä voit purkaa kulissit pikkuhiljaa, opetella ensin myöntämään itsellesi, jos tuntuu pahalta: musta tuntuu tänään pahalta, koska... Tai mulla oli tänään yksinäinen olo, koska... Ja lopulta sä voit alkaa kertomaan sitä muille, kirjoittamaan sitä yms. Puhu sun olosta myös vanhemmille jos kykenet, sillä vaikka se aluksi olisi vaikeaa, se helpottaisi paljon. Tämän takia sinun on myös vaikea hakea apua, koet selviäväsi yksin. Mutta usko pois, ei ole heikko jos hakee apua, vaan rohkea. Jokainen tarvitsee apua ihan oikeasti. Ja sinulle on aikaa, jos vain uskallat kysyä sitä. Se helpottaa. Joku aamu sä heräät kirkkaaseen valoon ja kauniiseen aamuun, nouset ylös ja tunnet itsesi onnelliseksi. Ja mä uskon sinuun. Ei oo heikkoutta kertoa miltä tuntuu. Se on vahvuutta. Paljon rohkeutta tehdä päätöksiä! <3 -Beea
VastaaPoistaNyt minä vuorostani aloin itkeä, kun luin sinun kommenttisi. En kai surusta, vaan onnesta. Olen iloinen siitä, että tekstilläni sain jonkun ymmärtämään minua ja tunteitani. Tunteet ovat minulle sellainen aihe, josta on hankalaa puhua, eikä kirjoittaminenkaan suju ihan ongelmitta, joten olen ylpeä itsestäni, että sain ymmärrettävästi kerrottua niistä.
VastaaPoistaMinut on opetettu olemaan vahva ja ajateltu, että se kantaa pitkälle. Tiedän, etteivät vanhempani ole ajatelleet mitään pahaa tehdessään niin, eivätkä he ole halunneet aiheuttaa ongelmia minulle, mutta nyt se heidän kasvatustapansa kostautuu. Se paha olo tosiaan purkautuu ulos kaikki kerrallaan, mikä aiheuttaa aina katastrofin. En osaa purkaa sitä pois pieninä paloina ja se ärsyttää minua.
Kaikki nuo ongelmat, joita minä tai kukaan muukaan ei tiedostanut kun olin lapsi, alkavat nyt paisua turhan suuriksi ja aiheuttavat minulle ongelmia. Teen kyllä parhaani opetellakseni tuntemaan ja näyttämään tunteita. Se ei vain millään meinaa tuntua luonnolliselta ja "normaalilta", koska se ei ole lapsena opettelua. Se on yksi perustaito, joka minulta puuttuu.
En usko, että pystyn ikinä puhumaan asiasta vanhemmilleni. Tulen kyllä toimeen heidän kanssaan ja kaikki on ihan hyvin näin, joten en halua sotkea asioita entisestään.
Olen nyt kehittynyt jo sen verran, että ymmärrän, ettei tämä ole vahvuutta, vaan heikkoutta. Vahvuutta on myöntää tarvitsevansa apua ja hankkia sitä. Vahvuutta on itkeä kun itkettää ja nauraa kun naurattaa. En vain vielä ole tarpeeksi vahva tehdäkseni niin. Mutta ehkä vielä jonain päivänä.
Kiitos paljon Beea kommentistasi <3