Sä tiedät miten tässä vielä käy

Hajoan palasiksi lattialle. Tuhansiksi sirpaleiksi, joita on mahdotonta saada enää kasaan. Kaikki romahtaa kerralla. Missään ei ole enää mitään järkeä. En tajua enää mistään mitään.

Laurin piti tulla yöksi, mutta hän jätti tulematta. Jokin on yhä vialla, enkä tiedä mikä. Hän ei vastaa puheluihini, eikä viesteihini. Hän on nyt kaksi tuntia myöhässä, enkä usko, että hän on tulossa.

Puhelin soi. Minulle soittaa numero, jota en tunnista. Tommi. Viesti Sallalta. Puhelu. Viesti, viesti, viesti. Puhelu uudelleen. Tommi, Salla, Tommi. Numero numeron perään, en enää tiedä kuka soittaa. En edes vastaa enää. En jaksa. Tilanne lähtee käsistä, minä tunnen olevani ainoa, joka yrittää edes jollainlailla asiallisesti selvittää tilanteen ja samaan aikaan minulle soittaa kolmesta eri numerosta kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin tahollaan huutavat asiaansa minulle.

Katastrofi. Ovikello soi. Salla. En avaa. Nyrkkejä oveen, potkuja ja huutoa. Hiljaisuus.

Istun lattialla ja itken.

Pää parka leijuu erillisenä minusta katossa nauramassa tilanteelleni. Olen vain ihmiskimpale. Koko se henkinen puoli on kadonnut, sitä ei vain enää ole. Menetän hallinnan ihan täysin. Itken, itken.

En halua enää. En halua kantaa tätä taakkaa enää, se on liian raskas. Luulin kaiken selvinneen jo, luulin jättäneeni menneisyyden taakseni ja nyt näen sen edessäni.

Ja huomenna aamulla menen kouluun kohtaamaan sen todellisuuden silmästä silmään. Ja minulla on tunne, että minulla ei ole silmiä enää sen kohtaamisen jälkeen. Hän varmasti repii silmäni päästäni, lyö ja raapii, tekee kaikkensa tuhotakseen sen fyysisenkin osan minusta.

Tauon paikka. Palaan linjoille luultavasti huomenna, nyt keräilen palasiani lattialta ja yritän saada asiat edes Laurin kanssa selviksi.