Syteen tai saveen

Mä olin raskaana. Olin, en ole enää. Haamuplussan mä sain aikaiseksi ja se oli siinä. Jos mä laskin oikein, niin viikolle viisi mä pääsin, hedelmöityksestä laskettuna siis. Kemiallinen raskaus siis kai. Ja kivut ovat sen mukaiset, luoja. Onneks mulla on kovia lääkkeitä jo omasta takaa.

Jollain oudolla tavalla tuntuu pahalta tuntea kun kaikki se vuotaa ulos musta. Se pieni alku, mikä siellä oli. Meidän vauvan alku. Mut eipä siinä, en mä olis oikeasti tahtonut äidiksi, enkä pystynytkään, vaikka kuinka olisin tahtonut. Ei musta tällä terveydentilalla ja lääkityksellä saati sitten mielenterveydellä ole ottamaan vastuuta kenestäkään muusta, välillä ei edes itsestäni. Mä olen jo vierestä kauhistellut Tommin tilannetta, enkä mä tahdo joutua samaan paikkaan.

Ainoa oikea ongelma tällä hetkellä on se, kerronko mä Laurille tästä. Hän kyllä aavistaa jonkin olevan vialla, muttei tiedä syytä. Mä laitoin hänelle jo viestiä ja pyysin soittamaan, muttei hänestä ole vielä kuulunut. Sillä hetkellä mä tahdoin jakaa koko jutun hänen kanssaan, mutta nyt mä epäröin. Lauri on tehnyt jo selväksi, ettei vauva ole tervetullut vielä ja että hän lähtee, jos niin käy. Mä pelkään, että hän suuttuu, vaikkei aihetta varsinaisesti olekaan ja vaikkei koko juttu ole yksinään mun syytäni.

Ehkä tää on sellainen juttu, joka parisuhteessa kuuluu jakaa toisen kanssa. Syteen tai saveen, mun on pakko kertoa.