Nää kaks viikkoa alkaa vihdoin olla ohitse. Kaks tuskallista viikkoa, joiden aikana mä en ole kertaakaan saanut kuulla minulle rakkaimman ihmisen ääntä. En ole saanut kertoa hänelle mitä mulle kuuluu ja ainoa elonmerkki häneltä on yksi keskellä yötä kirjoitettu viesti: "mulla on ikävä sua".
Huomenna hän vihdoin tulee hakemaan mut kotiin ja mä saan olla hänen kanssaan taas hetken. Saan kertoa kaiken, mitä mä olen näinä päivinä miettinyt, saan tuntea hänen ihonsa ihollani ja saan olla onnellinen taas. Luoja mulla on ikävä.
Tää päivä on tuntunut jotenkin erityisen raskaalta. Huominen on niin lähellä, mutta silti liian kaukana. Malttamattomuus kihelmöi koko kehossa ja tekisin mitä vain, jotta huominen tulisi nopeammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti