Turha rakentaa mitään kestävää

Yksinäisyys on täällä taas. Uni ei tullut viime yönä laisinkaan ja nyt mua lähinnä uuvuttaa. Tuskin mä tänäänkään saan nukuttua, ei tunnu yhtään sellaiselta vieläkään. Ahdistus puristaa kurkkua ja on vaikeaa olla. En liioittele yhtään, kun sanon, että jokainen minuutti tuntuu tunnilta. Kymmenen kokonaista päivää kestettävänä yksin, ei kuulosta liian pahalta, mutta tulee olemaan sitä kyllä.

Kunhan tää yksin olo nyt lähtee tästä rullaamaan taas niin enköhän mä kuitenkin selviä. Mä muistan niin selvästi sen kuristavan tunteen, mikä mulla oli heinäkuun seitsemäntenä päivänä, kun mä mietin tulevia puolta vuotta ja nyt mua lohduttaa suuresti se, että TJ kulkee jossakin kolmenkympin tietämillä.

Tänään mä olen alkanut stessata tulevasta. Kolmet kirjoitukset odottavat nurkan takana, aivan kuten myös haku jatko-opintoihin. Mä en tahdo hakea. En mä tahdo päättää tulevien kolmen tai neljän vuoden ohjelmaa etukäteen. En tahdo olla sidottu mihinkään. Enkä mä tiedä onko minusta edes opiskelijaksi tällä kunnolla. Pakko se kai on olla, muuten koko elämä lähtee ihan käsistä, jos mä jään Laurin kanssa tyhjän pantiksi makoilemaan.

Joku muu vois tehdä nää ikävät hommat mun puolesta, että mä voisin sekoilla rauhassa. Ja heti seuraava mieleen tuleva asia on se, että tästä alkaa kahden viikon raittius. Ei mitään päihteitä, ennen kuin Lauri on kotona. Mun on pakko kestää tätä elämää selvänä. Lääkkeitä ei lasketa. Än. Yy. Tee. Nyt.