Bye

Lauri on lähdössä. Pakkaaminen on alkanut ja uusi asunto hankittu. Kaukaa. Tarpeeksi kaukaa, jottei hänen koskaan enää tarvitse nähdä mua. Mua sattuu, pakkohan se on myöntää. Hävettää, että haikailen tuollaisen perään, mutta haikailen silti. Mä ihan tosissani luulin, että meillä oli jotain enemmän. Mä aion kuitenkin olla vahva. Mä sinnittelen, pärjään, teen elämästäni hienon ilman häntä. Yritän unohtaa, olla katkeroitumatta, ajatella näin olevan parempi. Ja sitten vuosien päästä kun hän palaa takaisin, hän näkee, että mä en tarvinut häntä saadakseni kaiken, mitä mä tältä elämältä tarvitsen.

Mä olen niin vihainen, että musta on tullut aivan helvetin sinnikäs. Mä kasvatan tän lapsen yksin, mä teen siitä hienon ihmisen, aivan toisenlaisen kuin isänsä. Mä kasvatan hänestä sellaisen, että mä voin ylpeydellä sanoa hänen olevan mun lapseni. Ei meidän, vaan mun. Mä teen kaiken sen, mihin Lauri ei usko mun pystyvän.

Vaikka on tää helvetin rankkaa. Mua sattuu, fyysisesti ja henkisestikin. Vauva potkii ja toisinaan mä tahdon kieltää sen olemassa olon kokonaan. Samalla mä kuitenkin rakastan sitä niin hirveästi, etten ole ketään koskaan rakastanut, edes Lauria. Se on mun lapsi, mun pieni lapsi. Me pärjätään, aina.