Boomboom

Huomenna on joulu. Joulumieli on kadonnut. Rauhaa ja rakkautta kaikille, ja paskat.

Opiaattiolot ja päässä humisee. Narkki mikä narkki. No ei, muutama vähän vahvempi särkylääke vain ja se on siinä. Joulun jälkeen mä lähden vieroitukseen, ei tästä tuu mitään näin. Vihatkoon ketkä vihaa, ei tätä elämää kestä näin. Tuntuu, ettei millään oo mitään väliä enää.

Lauri rakastaa, mutta silti saa minut itkemään ihan tahallaan, surusta. Esitän, että kaikki on hyvin. Muiden mieliks. Ja itseni takia kai myös.

Ei sitä kuulemma huomas mun teksteistä, että mä oon sekaisin. Enkä mä yleensä oo, vaan silloin kun särkee päätä oikein lujaa. Mitä muutakaan sitä voi tehdä, kun lääkitä itsensä kuntoon? Ja samalla kans johonkin toiseen ulottuvuuteen, mut mitä väliä sillä on? Kunhan vaan ei koske.

Mä en taaskaan oo syöny, jääkaapissa on pelkkä valo. Ajattelin unohtaa koko ajatuksen vielä täks päiväks ja ruokkia itseni vasta huomenna mun täydellisessä joulunviettopaikassa. Kaukana kaikesta, kaukana Laurista. Kyllä mä rakastan, se vaan on niin vaikeeta välillä. Kohta mä taas hehkutan kuinka täydellinen se on, nyt just se ei vaan oo.

Kaikki on päin vittuja, jos suoraan saa sanoo. Ja saanhan mä, mikä mua estää. Ainut päivän piristys oli edelliseen postaukseen saamani ihana ihana kommentti, kiitos vielä siitä <3

Mua itkettää, mä oon ihan sekaisin. Tunnen itsekin, mut nyt mua ei ainakaan koske. Ei mihinkään muualle kuin sydämeen.

Älkää vihatko mua, en mä mikään narkki oo. Mä haen apua, nyt mä haen sitä tosissaan. Heti pyhien jälkeen. Se on mun uuden vuoden lupaus. Mä vannon.

Anteeks rakkaat, että mä oon tällänen vaikee, anteeks. Ja kiitos. Kiitos, että ootte siellä. Merkitsette mulle enemmän kuin mikään muu just nyt!

Palataan huomenna, palataan.