"Se vaan pelaa pelejä, leikkii ihmisten sydämillä. Ei välitä kenestäkään oikeasti."
Niin ne puhuu mun selän takana. Mä pelaan pelejä. Leikin. En välitä. En tunnista itseäni noista lauseista. Voiko omalle toiminnalleen tulla sokeaksi? Mitä jos mä en välitäkkään kenestäkään? Mitä jos kukaan ei ole se oikea?
Ja mitä helvettiä, miten ne päätti kaikki just nyt välittää musta? Nyt mä olen niin hieno ja ihana. Eivätkä ne usko, vaikka sanon, etten ole.
" En ole, menkää pois. Pysykää kaukana musta ja mun ongelmista."
Ei ne kuuntele. Ja sit niiden kaverit juoruaa, kuinka mä olen senkin ihmisen rikkonut. En mä ole, itse se tuli mun luo vaikka varoitin. Enkä mä halua ketään rikkoa, mä vaan olen itse niin rikki, että mun terävät kulmat tekee viiltoja ihan vahingossa.
Mulla on tosi isoja ongelmia. Mä olen katkera, vihainen, surullinen. Mulla on patoumia, jotka tulevat ulos väärillä tavoilla. Mulla on diagnoosi, joka hajottaa mun pään. Mulla on vastuu, jonka mä kannan vain juuri ja juuri. Ja mä en tiedä mitä mä teen.
Haen kouluun ensi viikolla. Pois täältä. Toivottavasti pääsen, mahdollisimman kauas. Mä en halua kasvattaa lastani täällä, missä nurmikko ei ole vihreää, eikä linnut laula. Täällä, missä vanhat tutut joku tuntematon paloittelee moottorisahalla ja heittää auton ikkunasta. Ei tälläinen ole kenellekään hyväksi. Nyt on jo korkea aika paeta, ennen kuin ikkunasta lennän minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti