Yksin asumisesta minulta kysellään tasaisin väliajoin, samoin kuten vanhemmistani ja menneisyydestäni. Eilen eräs lukija tiivisti kaikki nämä kysymykset yhteen kommenttiin ja nyt minä tiivistän kaikki vastaukset tähän postaukseen. Jos jotain jää vielä mielenpäälle, niin kommenttikentässä voitte toki kysyä!
Ajastin tämän postauksen teille eilen, joten nyt olen ties missä. Kommentteihin vastailen siis luultavasti illemmalla!
Nuorempana kun asuin vanhemmillani, olin joka vanhemman unelma. Täydellinen lapsi, hyvä koulussa ja todella tottelevainen. Tai niin he luulivat. Välillä olin kaikkea muuta. Tein juuri niin kuin kiellettiin tekemästä, mutta ihmeen harvoin jäin kiinni. Olin ja olen yhä taitava salailemaan asioita ja peittämään jälkeni.
Olisinkohan ollut 15-vuotias, kun olin ensimmäisen kerran humalassa. Vanhemmilla töitä myöhään, pikkuveli hoidossa, hyvä kaveri kylässä ja isän kaapeissa kaljaa. No, humalahan siitä tietysti seurasi, ei nyt mikään kaatokänni, mutta humala siltikin. Tiesin äidin pääsevän puoliltaöin ja isän vielä myöhemmin. Yhdentoista jälkeen korkkasimme viimeiset kaljat, kaveri pakkasi tavaransa ja hipsi kotiin. Minä pesin hampaat, heitin yöpuvun niskaan, sammutin valot ja ryömin peiton alle. Tyhjät tölkit kaveri vei mukanaan ja heitti matkanvarrelle ja minä nukuin onnellisena sängyssäni äidin tullessa kotiin, eikä kukaan ikinä tajunnut mitään.
Arki oli yleisesti ottaen leppoisaa, olin paljon yksin kotona, mutta miinus puolena oli pikkuveli, jota minun täytyi vahtia verrattain usein. Koulusta minulla ei oikein ole mitään negatiivisia muistoja, luokka oli loistava ja kavereita minulla oli mukavasti. Oli se yksi paras kaveri ja hänen lisäkseen Salla ja joukko Sallan ja minun yhteisiä kavereita. Tuosta ajasta en kadu oikeastaan mitään, muistot ovat pääosin positiivisia. Ikävöin elämän helppoutta ja sitä, että suurin murhe oli ketsupin loppuminen jääkaapista.
Sitten kaikki muuttui, vanhemmat erosivat ja minä muutin pois kotoa. Arki oli opettelua ja uusien haasteiden kohtaamista. Tahto pärjätä yksin oli kova. Tein kaiken ohjekirjan mukaan, minulla oli täydellinen päivärutiini ja elämä oli hienoa. Aina siihen asti, kunnes totuin asumaan yksin. Ymmärsin olevani vapaa, päihteiden käyttö lisääntyi, sekoilu lisääntyi, asunto jäi siivottomaksi yhä useammin. Menetin ystäväni, join suruuni. Tiedän kyllä, että osaan kokata, osaan siivota ja osaan hoitaa omat asiani itse. Teenkin niin, silloin tällöin, kun jaksan. Useinmiten en jaksa.
Nykyään tilanne on se, että syön lämpimän ruuan noin kerran viikossa, koulussa. Jääkaapissani on valon lisäksi ketsuppia, hyvinä päivinä maitotölkki. Pöydällä muutama hedelmä ja ehkä vihanneksiakin. Peruna on hyvää. Ja näkkileipä. Laskut maksan myöhässä, en ikinä saa hommattua rahaa ajallaan. En muista milloin olisin viimeeksi ostanut jotain "turhaa", kuten vaatteita. Rahaa ei ole senttiäkään ylimääräistä.
En ole kuullut äidistä pitkään aikaan, enkä haluakaan. Isän kanssa välit ovat loistavat ja hän tukee minua parhaansa mukaan. Opintotuki on kuukauden pelastus ja sitä odotetaan kuin kuuta nousevaa. Tiukoilla ollaan, mutta pärjätään silti. Kasvishampurilainen on juhla-ateria ja tölkillinen maitoa on kuin Alkon kallein viini.
Fyysisesti pärjään kyllä, mutta henkisesti jatkuva säästäminen on pidemmän päälle melko raskasta. En koe olevani työkykyinen, koska en kykene edes opiskelemaan, joten sekään ei ole ratkaisu. Koen huonoa omaatuntoa siitä, etten tee mitään elämiseni eteen, mutta ei voi mitään. Näillä mennään niin kauan kuin mennään. Sen jälkeen asutaan ojassa valotolppaa halaten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti