Me kohtaisimme aina silloin kun on tärkeää se ettei kukaan häiritse tai pääse käskemään

Mä tiedän, että tän tekstin julkaistuani kaikki ne julmat anonyymin pääsee valloilleen ja hyökkää mun kimppuun.
"Et sä oikeasti rakasta Lauria!"
"Mee nyt jo panemaan sitä Tommia!"
Ja niin edelleen. Mut aivan sama. Mun blogi, mä kirjoitan just mitä mä tahdon. Mä kirjoitan just miltä musta tuntuu. Aitoja tunteita, eikä mitään teeskenneltyä paskaa.

Mä olen puhunut Tommin kanssa viimeeksi kai viikko sitten, ihan vain pikaisesti. Kuluneen kuukauden aikana olemme jutelleet ehkä pari kertaa. Sen jälkeen, kun Tommi löysi sen uuden naisen, olen mä jäänyt pois kuvioista. Ja se tekee mut kamalan surulliseksi.



Palaan mielessäni huhtikuuhun 2013. Huhtikuuhun, jolloin kaikki meni pieleen. Jolloin tein virheen, jota kadun enemmän kuin mitään. Ja jota en kuitenkaan peruuttaisi, vaikka voisin. Ennen sitä päivää kaikki olisi ollut peruutettavissa, kaiken olisi voinut vielä unohtaa. Mutta ei enää sen päivän jälkeen.
"Oletko sä nyt varma?", Tommi kysyi. Sanoin olevani.
"Oletko sä varma, että sä jaksat odottaa?" Sanoin olevani.
"Siinä voi mennä kauan. Vuosi jopa. Mä kysyn nyt vielä kerran, oletko sä varma?" Sanoin olevani.
Mutta enhän mä ollut. En mä jaksanut odottaa. Mikään ei ollut varmaa. Mulla ei ollut mitään takeita siitä, että Tommi tosiaan olisi sinkku vuoden päästä. Mä olin pelkkien sanojen varassa. Enkä mä voinut luottaa niihin sanoihin.

Sinä huhtikuuna me suunniteltiin kaikki valmiiksi. Luotiin täydellinen yhteinen tulevaisuus ja elettiin toiveiden varassa. Sinniteltiin päivä kerrallaan, rakastettiin. Ja jossain vaiheessa mun usko vain loppui kesken. Mun oli pakko sanoa, että en mä ollutkaan varma. En mä jaksanutkaan odottaa. Mä olin se, joka luovutti.

Yhä päivittäin mä mietin, että mitä jos. Mitä jos mä olisin odottanut vielä hetken? Mitä jos mä olisin pitänyt lupaukseni? Ja mä tiedän, että Tommi miettii sitä samaa. Oltaisko me nyt jotain? Oliko meillä ihan oikeasti tavoite? Luovutinko mä sittenkin liian ajoissa?

Nyt kaikki on kuitenkin myöhäistä. Mä luovutin jo kerran. Mä rakastuin jo toiseen. Mikään ei oo enää muutettavissa, ei ole paluuta takaisin. Valinnat on jo tehty. Virheet on jo tehty. Täytyy vain opetella elämään näin. Täytyy luottaa siihen, että kaikki menee juuri niin, kuin on tarkoitettu.