21.12

Mä olisin kuollut tai alkoholisti, jos mulla ei olisi lasta.

Näen painajaisia Laurista. Että hän tekee jotain pahaa pienelle rakkaalle, vie hänet pois multa tai satuttaa. Yön unisaldo lasketaan minuuteissa, ei tunneissa.  Pyörin hikisenä lakanoissa painajaisen kourissa, herään vain jotta paniikkikohtaus voisi viedä minusta viimeisetkin voimat ja sammuttaa minut uudelleen samaan painajaiseen.

Istun taas kerran päivystyksen odotuspenkeillä ja joudun nipistämään itseäni ranteesta, onhan tämä unta, onhan? Ei ole. Hän soittaa, laittaa viestiä, soittaa uudelleen. Käskin jo kertaalleen poistamaan numeron ja silti hän tavoittelee minua. Pelkään häntä. Lääkäri huutaa nimeäni ovelta. Ei voi taaskaan tehdä paljonkaan oloni helpottamiseksi, väläyttelee sitä vaihtoehtoa, että ehkä mä olenkin hullu. Mä olen näin kauan pärjännyt ilman lääkkeitä, mihin mä niitä nyt tarvisin? Kai mä nyt olen pärjännyt! Mitä muutakaan mä olisin voinut? Nyt en enää pärjää, eikä mua uskota.

Huomenna kävelen taas samalle luukulle ja kerron, että tapan itseni. Jos mä en sitten saa apua, mä en enää tiedä mitä mä teen. Lauantaina on joulu ja hetkittäin tuntuu, etten mä kestä hengissä sinne asti, vaikka toisaalta tiedän, että kidun vielä silloinkin.