Hän on ainoa mies, jota mä olen koskaan rakastanut, enkä pääse yli siitä. Tai kai mä olen vaan kokoajan rakastanut ajatusta hänestä, meistä. Mitä me oltaiskaan voitu olla. Mihin asti me oltais päästy, jos kaikki olis mennyt toisin. Jos hän olis ollut toisenlainen. Ja minäkin kai olisin voinut suorittaa osani paremmin. Mut ei. Kaikki meni kuten meni ja minusta tuntuu, että se oli se, mikä mut hajotti kaikista pahiten. Ei ne pettämiset ja valheet. Ei ne tyhjät lupaukset ja ilkeät sanat. Ei mikään, mitä hän on tehnyt, vaan minun omat odotukseni. Odotin liikaa, aivan viime metreille asti ja kun luulin jo olevani rikki, hajosin vielä tuhat kertaa pienemmiksi paloiksi.
Nyt mä yritän paikata haavojani miehellä, joka on kaikin puolin täydellinen. Juuri sitä, mitä Lauri ei koskaan ollut, mutta silti ehkä vain laastari mulle. Kaikki on ihanaa ja täydellistä, mutta silti mä kaipaan sitä jotain. Ja se jokin on hän. Hän, joka ei ole enää mun.
Mä olen hullu. En mä kehtaisi tällaisia sanoa ääneen kenellekään. Lauri on väkivaltainen hullu, jotain aivan muuta kuin mä luulin. Hoitoa vailla, lopullisesti seonnut. Mutta niin olen ehkä mäkin, kun mä yhä haaveilen jostain, mitä ei koskaan edes ollut olemassa.
Ihminen kaipaa jotain toista ihmistä silloin, kun luulee että olis onnellisempi jos olis vielä hänen kanssa/hänen elämässä. Mutta onko se välttämättä niin? Onnen löytää jostain muualta, ja yleensä se yllättää
VastaaPoistaEn mä olisi onnellisempi Laurin kanssa, tiedostan sen itsekin. Olisin onnellisempi hänen kanssaan, jos hän olisi sitä ja tätä ja tuota ja enemmän sellainen ja tällainen ja olisi tehnyt noin ja ei olisi tehnyt noin. Mutta kun hän on sellainen kuin on ja mun on parempi ilman häntä. Onnea mä etsin kovasti, mutta mistä tietää, että sen on varmasti löytänyt? Ettei se ole taas valetta kuten aina ennenkin? En tiedä.
Poista