Mulla on kaksi tulevaisuutta. Mä voin saada niistä vain toisen. Ja tänään mä ymmärsin, että mä en enää tiedä kumman niistä mä haluan.
Se tulevaisuus, johon uskoin aina tähän päivään asti on se, jonka te tiedätte jo. Minä, Lauri ja jotain epämääräistä. Suhde, jossa tapaamme toisiamme kerran kahdessa viikossa, jos sitäkään. Suhde, jonka toinen osapuoli ei ole täällä. Suhde, jossa kaikki on epävarmaa. Suhde, jossa rakastan ihan älyttömästi. Siihen suhteeseen ja sen suhteen tulevaisuuteen mä uskoin. Aina tähän päivään asti. Ja sitten mä otin vaaleanpunaisen lasit pois silmiltäni ja kohtasin karun todellisuuden.
Mä en ole nähnyt Lauria kahteen viikkoon. Mä en ole puhunut Laurille paria sanaa enempää pitkään aikaan. Hän ei soita, hän ei ilmoita minulle mitään. Viikon mä olen odottanut, toivonut, luottanut. Edes pientä merkkiä, pikaista viestiä. Edes jotain. Mutta ei, mä en saa mitään. Mua ei kutsuttu omaisten päivään, mulle ei ilmoitettu lomista, ei voinnista, ei mistään. Mua koskee. Mua koskee niin paljon kaikki tää epävarmuus ja odottaminen. Mä jaksaisin odottaa, jos mä tietäisin hänen olevan tulossa. Mutta kun mä en tiedä.
Tänään mulle tarjottiin toisenlaista tulevaisuutta. Tulevaisuutta, jonka osasin kyllä aavistaa, mutta josta en ole kertonut teille. Tulevaisuutta, joka olisi vähintään yhtä epävarma, kuin tuo tulevaisuuteni Laurin kanssa. Tulevaisuutta, jota mä luulin vihaavani. Nyt musta kuitenkin alkaa tuntua, ettei se ehkä olekaan mahdotonta. Ja se tunne hämmentää mua.
Viimeiset kaksi viikkoa mä olen ollut kokoajan Tommin kanssa. Ihan kokoajan. Viimeisten kahden viikon aikana mä olen kuullut monesti monelta eri henkilöltä, että me sovitaan yhteen. Mä vihaan sitä ajatusta. Mä vihaan sitä ajatusta siihen asti, kunnes se on vain ajatus. Ja sitten iskee pommi. Pommi, jota mä olen osannut odottaa.
"Tulisitko sä mun vaimoks, jos mä pyytäisin?"
Mä meinasin tukehtua mun kokikseen. Purskahdin hysteeriseen nauruun, joka kuitenkin pian vaihtui kylmiksi väreiksi. Mitä helvettiä?
Mä saan kasan faktoja mun ja Laurin suhteesta. Kasan negatiivisia asioita minusta ja Laurista ja aiemmin esitetty kysymys esitetään uudelleen.
Mä tahdon oksentaa. Mä oikeasti tahdon. Kokis kuplii mahassa. Tilanne on pahin mahdollinen.
"No en!"
Tommi tiesi vastaukseni jo valmiiksi. Mutta hän tietää varsin hyvin myös sen, minkä minäkin. Mä epäröin.
Miks tää menee näin? Ei tän ollut tarkoitus mennä yhtään näin...
Mä olen lukenut viimeiset neljä päivää sun blogia. Alusta loppuun, melkein jokaisen sanan. Ja mä pystyn samaistumaan teihin kaikkiin.
VastaaPoistaMulta kuoli puoliso pois, niinkuin kävi Tommilla ja Laurilla. Meillä oli takana vuosia, yhteinen koti ja kaksi lastakin. Enkä mä tuu selvii tästä ikinä. Mun sydän on palasina, puolet musta on kuollut, siellä arkussa makaamassa mun mieheni kanssa. Mä opin selviämään tämän asian kanssa, mutta ikinä se ei unohdu, suru kulkee mukana aina. Ja jos mä voisin, mä turruttaisin sen pois päihteillä, niinkuin tekee Lauri. Mä putoan hetkeksi tästä maailmasta pois ja pakenen, en ole oma itseni, niinkuin Lauri.
Mutta mä ymmärrän myös sua. Olin joskus kuin sinä. Vailla ystäviä, makasin vain keskellä yksiöni lattiaa kännissä kuin käki, välillä ottaen lääkkeitä myös. Viilsin ranteeni auki lukemattomia kertoja. Halusin kuolla, yritinkin sitä pari kertaa, mutta joku tuli aina väliin. Mutta minä parannuin ja löysin syyni elää.
Minun mieheni oli budipää viimeiset puolitoista vuotta. Ja sitä oli kamala katsella vierestä, miten pilvi meni kaiken edelle, jopa hänen perheensä. Välillä se pilvikään ei riittänyt. Hän ei halunnut olla täällä, hän halusi olla jossain muualla. Mutta siitäkin pääsee irti, kun on tarpeeksi hyvä syy siihen. Miehelläni se oli me, hänen perheensä. Hän tajusi menettävänsä meidät. Minä tein sen viimeisen asian minkä osasin; heitin hänet pihalle, koska vuokra oli taas maksamatta. Rahat menivät päihteisiin, eikä häntä vittuakaan kiinnostanut onko hänen perheellään kattoa pään päällä. "Kyllä Fiona hoitaa." Huumeet olivat tärkein. Viisi päivää hän oli poissa kotoa. Niiden viiden päivän aikana hän tajusi, jokin meni kohdalleen ja hän alkoi paranemaan. Ehti olla viikon selvänä, ennen kuin kuoli. Mutta tuon viikon aikana sain rakkaani takaisin, kunnes hänet taas menetin.
En tiedä mikä tässä oli pointti. Kai se, että sinun täytyy ottaa apu vastaan. Löytää se voima itsestäsi muuttua. Elämä on sitä, minkä itse siitä teet. Et halua tuottaa läheisillesi sitä tuskaa, mitä minä tunnen.
Kiitos että jaoit tarinasi täällä :) Rankkaa luettavaa, tosi rankkaa. Mä en varmasti olisi pärjännyt sun tilanteessa.
VastaaPoistaMulla vain on se juttu, ettei ole ketään kenelle mä sitä tuskaa tuotan. Ei ole ketään, kenet tehdä ylpeäksi. Ei ketään, kuka välittää. Ei ole enää kuin minä itse itseni kanssa.
Lapsen menettäminen on pahinta maailmassa. Sun isäs rakastaa sua vaikkei susta itsektä siltä tuntuisi.
VastaaPoistaTotta tuo mitä Fiona sanoi. Itse menetin tytön 9päivän ikäisenä ja sen jälkeen oon välillä käyny syvemmissä vesissä kuin koskaan. Lapsen voi menettää niin monella eri tavalla.
PoistaJos mun menettäminen olis sille vaikeaa, miks se vain itse kokoajan työntää mua kauemmas? Miksi se vain haukkuu ja huutaa, kertoo ettei minusta ole mihinkään?
PoistaMutta joo, lapsen menettäminen on ehkä pahinta maailmassa. Joillekin ihmisille.
Lapsen menettäminen on pahinta maailmassa KAIKILLE ihmisille. Sun isäsi on todennäköisesti huolissaan susta, mutta ei osaa ilmaista itseään oikealla tavalla ja siksi haukkuu ja huutaa. Monesti vanhempi saattaa hädissään toimia noin epäloogisesti oman lapsensa suhteen, kun vanhemmalla ei vaan ole taitoa ja keinoja ilmaista tunteitaan oikein.
VastaaPoista" Vanhus"
Njoo, voihan se olla... Minusta ei vain tunnu yhtään siltä.
Poista