Life's too short to drink crappy coffee and cry over boys who don't care.

Mua ahdistaa. Ahdistaa niin perkeleesti. Mut mä en itke. En kertaakaan enää Laurin takia. Joko se ottaa yhteyttä muhun tai me ei puhuta enää, ei oo muita vaihtoehtoja. Kolme edellistä viestiä ja yks puhelu on multa, joten nyt on sen vuoro. Jos siitä ei kuulu, niin mä etsin sen ensimmäisillä lomilla käsiini.

Ei oo mitään törkeämpää, kuin jättää sanomatta mitään. Jättää vastaamatta viesteihin ja puheluihin. Mä tahdon selityksiä. Miks se sanoo rakastavansa, jos ei rakasta? Tai jos rakastaa, miks se ei pidä yhteyttä?

En mä sano että sillä olis siellä armeijassa mitenkään erityisen helppoa, ei varmasti ole, mut ei mullakaan oo helppoa täällä. Ei oo niin helvetin helppoa nukahtaa yksin, kun on tottunut, että toinen on vieressä. Ei oo helppoa saada aikaa kulumaan, kun on tottunut, että toinen on niin usein seurana. Ei oo helppoa, ettei oo ketään kenelle soittaa, kun ahdistaa.

I like drinking tea alone, and reading alone.
I like riding the bus alone, and walking home alone.
It gives me time to think, and set my mind free.
I like eating alone, and listening to music alone. 
But when I see a mother with her child;
A girl with her lover;
Or a friend laughing with their best friend;
I realize that even though I like being alone
I don't fancy being lonely.

Mua ärsyttää niin suunnattoman paljon, etten tahdo edes puhua tästä enää.

Mä laitan parhaat päälle ja lähden baariin. Autolla tosin, joten vesilinjalla mennään.

EDIT: Aikani kuluksi muokkailin vielä blogin ulkonäköä. Melko dramaattinen muutos, mutta jostain kumman syystä mä tykkään. Entäs te?