Perjantai

Perjantai. Päivä, josta mun ei koskaan pitänyt kertoa kenellekään. Päivä, josta ei puhuta. Päivä, jota ei koskaan ollut. Mutta myös samalla päivä, joka sai mut ymmärtämään paljon asioita. Päivä, joka antoi vastauksen moneen kysymykseen. Muutti epävarmuuden varmuudeksi, teki rakkauden kokonaiseksi. Päivä, jolloin mä tein suurimman virheen koskaan. Virheen, joka oli tulevaisuuden kannalta tärkeä. Virheen, joka sai minut ymmärtämään.

Asiat, joita tulen teille kohta kertomaan, ovat mulle vaikeita. Niitä on vaikeaa selittää, vaikeaa saada lauseiksi. Mutta mä yritän. Mä lupasin kertoa ja nyt mä kerron. Vaikka kaikki tämä on ehkä vähän turhan henkilökohtaista, niin kerron silti.

Mä olin baarissa. Tommikin oli baarissa. Mä siis olin Tommin kanssa baarissa, vaikka mitään ei oltu sovittu etukäteen. Me vain satuimme samaan baariin ja samaan pöytään. Me juotiin kaljat, me juotiin toiset kaljat. Kolmannet, neljännet. Ottakaa tässä vaiheessa huomioon, että mä syön lääkkeitä. Me juotiin viidennet kaljat. Mä oksensin. Joku mies tarjosi mulle siiderin. Mä join jäävettä. Tommi tarjosi mulle shotin. Mä putosin tuolilta. Muisti katkeaa tähän.

Seuraava muistikuva on Tommin rappukäytävästä. Mulla ei ole kenkiä. Rahat on lopussa, enkä mä pääse kotiin millään. Lauri ei vastaa puhelimeen. Mä olen ilmeisesti menossa Tommille yöksi. Huono idea. Menen silti. Muisti katkeaa. 

Ja seuraava muistikuva on se, jonka mä tahtoisin unohtaa. Se, jota ei koskaan pitänyt olla. Mun farkut on kadonneet ja mä makaan haarat auki Tommin sängyllä. Tommi on kylpyhuoneessa. En mä kai vastustellut. En mä tiedä olinko mä edes hereillä, ei mulla ole mitään muistikuvia ainakaan. 

Mä vedän housut jalkaan, avaan parvekkeen oven, nousen tuolille ja siitä kaiteelle. Tämän kaiken muistan selvästi kuin eilisen. Mä otan tukea seinästä. Katson vastapäistä taloa, katson maata viisi kerrosta alempana. Ja pam, Tommi tarttuu mua paidan selkämyksestä ja mä putoan selälleni parvekkeen lattialle. Tommi huutaa, huutaa kuin hullu. 

Mun pää sekoaa. Kylmän rauhallisesti mä kerään tavarani ja samalla hetkellä Lauri soittaa. "Mä olen tässä baarin edessä, oletko sä tulossa mun luo?" Sanon olevani toisessa baarissa ja käveleväni siihen, missä Lauri minua odottaa. Pikasuihku, tavarat mukaan ja juoksemaan. Lähtiessäni sanon Tommille kaiken olevan ok ja käsken pitää suunsa kiinni. Mitään ei koskaan tapahtunut. 

Seuraavana aamuna mä herään Laurin kämpiltä. Aamupala on valmiina ja mä menen suihkun kautta syömään. Sillä hetkellä, kun mä istun pöydän ääreen ja katson Lauria silmiin, mä tunnen enemmän rakkautta kuin koskaan ennen. Aina siihen päivään asti osa minusta rakasti Tommia, mutta ei enää. Nyt mä ymmärrän, että mä rakastan vain ja ainoastaan Lauria. Se ei koskaan tekisi mulle mitään pahaa. Se rakastaa mua koko sydämellään, mä näen sen siitä katseesta.

Illalla mä soitan Tommille. Saan kuulla osan kadonneista muistoista häneltä. Me sovimme, että jatketaan ystävinä. Ei yökyläilyä, ei koskaan enää. Baareilua, kahvittelua ja sellaista, muttei mitään muuta.

Mä tiedän saavani paskaa niskaan. Mutta mä olen valmis siihen. En vain osaa selittää asioita tämän paremmin. Kai mä vain olen paska ihminen, kai mulla ei vain ole omaa tuntoa. 

Ei, mä en aio kertoa Laurille. En aio, koska tieto lisää tuskaa. Ja mä tiedän sata prosenttisen varmasti, että mitään tällaista ei tule tapahtumaan koskaan enää.