Mitä jos syntyy vailla tulevaisuutta?

Enkö mä tän parempaan pysty? Enkö? Onko tässä tosiaan kaikki? On.

Mä teen henkistä kuolemaa, makaan  kylppärin lattialla tietokoneen kanssa ja kuuntelen musiikkia. Ja nyt te mietitte, että miks just kylppärissä. Koska tää on mun kämpän ainoa lämmin paikka. Ei, mä en jaksa kääntää pattereita päälle. Mä vain odotan Laurin tulevan kotiin ja tekevän sen mun puolestani. Siihen asti mä voin makoilla tässä ja olla. Syövyttää aivoni turhanpäiväisillä kuvilla ja teksteillä, kuunnella musiikkia niin kovalla, että tärykalvot repeää kahtia.

Mä en oikein tiedä mitä mä tavoittelen tältä elämältä. Mä tahtoisin ainakin kuolla vasta 27-vuotiaana, kuten Kurt Cobain. En yhtään aiemmin. Sinne asti mä sinnittelen, vaikka tää olis kuinka paskaa. Ja sit mä kirjoitan viimeisiksi sanoikseni saman, mitä Kurt aikoinaan. No jaa, tuskin niin tulee todellisuudessa tapahtumaan, mutta aina saa haaveilla. En mä oikein tiedä, miksi Kurt ja sen kuolema kiinnostaa mua, mutta kiinnostaa silti.

Mä oon muutenkin vähän outo. Lauri sanoi mulle yks päivä, että mä olen tosi outo, painotti oikein sanaa "tosi", muttei sitten koskaan kertonut, että onko se hyvä juttu. Ja silloin mä vain yritin osua kielellä kyynärpäähäni, en mitään sen oudompaa. Ehkä on vain hyvä olla vähän outo. Ei voi olla hauska, jos ei ole outo. Tai niin mä ainakin olen todennut.

Tiedättekö, mä olen ihan tietämättäni vähentänyt juomista ihan reilulla kädellä, tajusin sen tänään. Enkä mä lääkkeitäkään kuluta enää sellaisia määriä, kuin joskus keväällä. Liikaa silti. No, ei se oikeastaan haittaa mua eikä ketään muutakaan.

Eipä täällä kai sen kummempia, sulattelen yhä aamuista uutispommia ja mietin tulevaisuutta.