Mulle soitettiin aamulla ja mua pyydettiin kummiksi. Mä hämmennyin niin paljon, että aloin itkeä, enkä osannut sanoa mitään. Loppujen lopuksi mä suostuin, onnittelin ja katkaisin puhelun. Tahdoin vain päästä koko puhelusta ja koko ihmisestä eroon mahdollisimman äkkiä. Siitä asti mulla on ollut vain valtava "mitä vittua" -fiilis, enkä mä vieläkään oikein tiedä, että mitä täällä tapahtuu. Missä vaiheessa kaikki meni näin? Ei minkään pitänyt mennä näin. En mä tahdo kummiksi sille lapselle. En mä tahdo sitä lasta tähän maailmaan.
Soittaja oli Tommi.
Ei, ei, ei. Hetki sitten hän oli vielä sinkku, nyt hänellä on perhe. Ja vaikken mä kai koskaan voisi olla Tommin kanssa, niin kaiken päättymisestä on silti niin vähän aikaa. Ei tää ole oikein. En mä halunnut tämän menevän näin. Mä en voi olla ajattelematta, että mitä jos kaikki olisi mennyt toisin, mitä jos mä olisin nyt se onnellinen nainen Tommi rinnalla?
Ei mulla ole oikeutta ajatella niin. Ei mulla ole oikeutta kieltää Tommia jatkamasta eteen päin. En mä voi jäädä menneisyyttä miettimään, jatkoinhan mä itsekin jo eteen päin.
Mutta mitä jos musta tulee kummi lapselle, jonka isää mä tulen rakastamaan aina? Pystynkö mä ottamaan heidät osaksi mun elämääni niin pitkäksi aikaa? Pystynkö mä rakastamaan sitä lasta, vaikka sen äiti onkin miehen kanssa, jonka kanssa mä joskus olin? Mä ei oikeasti tiedä, pystynkö mä olemaan sellaisen lapsen elämässä. Tai Tomminkaan elämässä enää. Ja sitäpaitsi, mitä mä sanoisin Laurille? Miten mä selitän sen, että mä olen mun eksäni lapsen kummi? Entä miten mä saan pidettyä Tommin naiselta salassa sen menneisyyden, mikä mulla ja Tommilla on?
Kaikki vanhat salaisuudet kaadetaan takaisin mun harteille, jos mä otan Tommin tarjouksen vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti