Every door I ever tried was locked

Mä en usko, että tulen enää koskaan olemaan äitini kanssa hyvissä väleissä. Kaikkia ihmisiä voi sietää, jos oikein kovasti tahtoo, mutta siinäpä se. Mikään ei oo vuodessa muuttunut yhtään mihinkään, eikä muutosta oo tapahtumassa. Äiti on päättänyt mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä enkä minä kuulu niihin. Äiti on vain yksi niistä useista ihmisistä, jotka pettävät luottamukseni kerta toisensa jälkeen, enkä mä kestä sitä.

Mun suhteeni Tommin kanssa ottaa, mut se myös antaa. Samoin suhteeni Laurin kanssa. Sen takia mä kestän niitä kahta ihmistä. Mut mun suhteeni äitiin, se vain ottaa. Se ei anna yhtään mitään. Sen takia mä en kestä enää. Mun sanotaan olevan ilkeä ja kylmä ihminen. Ei ymmärretä sitä, miks mä suljen äitini pois elämästäni. Ei ymmärretä kuinka mä voin kääntää selkäni ihmiselle, jonka kohdussa mä olen yhdeksän kuukautta kasvanut.

Enää mua ei kuitenkaan jaksa paskaakaan kiinnostaa mitä muut ajattelee MUN suhteesta MUN äitiini. Tää on mun elämä. Mä olen täysi-ikäinen, mulla on oma elämä ja mun päätökset on mun päätöksiä. Jos mä en puhu omalle äidilleni, niin mä en puhu. Mua ei voi kukaan pakottaa enää.

Ehkä äiti jonakin päivänä muuttuu. Ehkä jonakin päivänä mä voin antaa kaiken anteeksi. Ehkä vielä joskus opin rakastamaan tavalla, jolla ennen rakastin. Kaikista eniten minua harmittaa nyt se, että jos niin joskus tapahtuu, niin silloin tulen miettimään kaikkia näitä päiviä, jotka tulen elämään ilman äitiä.

Lauri sanoo, että mun pitäis sopia äidin kanssa. Samoin sanoo Tommi. Mut en mä voi. Mä en voi pakottaa itseäni sopimaan, koska voin rehellisesti sanoa, ettei vika ole minussa vaan äidissä. Jos äiti ei voi muuttua, ei mikään asia meidän välilläkään voi. Niin se vain on, karu totuus.