"Älä koskaan luota kehenkään" on ehkä paskin neuvo jonka mä olen koskaan saanut. "Älä koskaan luota kehenkään liikaa" on ehkä paras neuvo, jonka mä olen koskaan saanut. En vain käsitä, miten voi olla niin helvetin vaikeaa elää niiden kahden neuvon välimaastossa.
Kaikki on vituillaan. Makaan keskellä yötä sängyssäni tuijottaen yövalon loistetta ja mietin, että miksi helvetissä mä en tappanut itseäni silloin, kun se vielä olisi ollut realistinen suunnitelma. Silloin, kun se olisi satuttanut ehkä kahta ihmistä, ja hekin olisivat päässeet siitä yli. Miksi helvetissä mä aina hukkaan jokaisen mahdollisuuden, oli kyse sitten itsemurhasta tai mistä tahansa?
Mä yritin tänään soittaa apua. Epätoivoissani saada aikaa edes lääkärille tai johonkin, mutta ei sieltäkään kukaan vastaa mulle. Ketään ei kiinnosta, kuten ei koskaan. Olenko mä nyt sitten tasapainoinen vanhempi? Ei helvetti.
Kyllä mä lapsen kanssa pärjään. Selviän arjesta ja hoidan häntä hyvin. Mutta kun hän illalla sulkee silmänsä ja laitan huoneen oven kiinni, on helvetti irti. Ajatukset pääsevät valloilleen ja mä muistan taas, kuinka mä olen taas kerran pilannut kaiken, ja kuinka lopussa mä olen.
Ei tästä tuu mitään.
En halua mitenkään astua sun varpaille tai mitään, mutta ensiksikkin, jos tarkoitat että jostain yleisestä vastaanottonumerosta ei vastata niin se ei johdu mitenkään susta. Ei se tarkoita, että lääkäreitä/muuta hoitohenkilökuntaa ei kiinnosta, kun sieltä ei vastata. Vaan suomen sote -palvelut on vaan perseestä. Ei sinne saa yhteyttä kukaan muukaan, ei vakavasti sairaat tai täysin terveet.
VastaaPoistaToisekseen, itse terveysalan opiskelijana mulla on herännyt iso huoli susta. Voi olla että oon vaan yli-innokas aloittelija, mut kuulostaa, että sää tarvitsit hoitopaikan, missä saisit levätä ja ympärivuorokautista hoitoa. Toki se on nyt vaikeampaa, kun sulla on oma lapsi, joka tarvii sua.. Mutta se sun lapsiki hyötyy pitkässä juoksussa enemmän siitä että sää jaksat ja voit paremmin.. Ehottaisin, että kannattaa miettiä mahollisuutta, että joku, vaikka sun oma vanhempi?, ottais vastuuta lapsestasi sen aikaa, että saisit ittes kuntoon.. Lääkärin kanssa voi ottaa puheeksi osastolle meno mahdollisuuden, esim. Kuntoutus osastolle, oisiko mahdollista saada lähete.. Jono on tietty suuri.. Ja voihan olla että tätä mahdollisuutta on sun kanssa jo pyöriteltykkin :) mutta en tosiaan halua kuulostaa ilkeältä tai joltain ylimieliseltä neuvovalta paskalta, vaan mulla on ihan aito huoli susta, vaikken sua tunnekkaan.. Mutta tosi monella ihmisellä on elämässä vaiheita, jolloin tuntuu että psyyke ei vaan kestä.. Mulla itelläki oli yksi kevät-kesä semmosta pyöritystä ja vastoinkäymisiä, että itestäki tuntui, että pääsispä johonkin osastolle lepäämään..
Rakkaudella ja kaikkea hyvää toivotellen: hoitsuopiskelija
Kiitos kommentista! En ottanut sanomisiasi mitenkään pahalla. Monesti olen itsekin miettinyt, että pääsispä hetkeksi johonkin. Pois, vaikka sitten osastolle. Purkamaan mieltä, tuijottamaan valkoisia seiniä ilman, että kukaan tarvitsee mua kokoajan. Saispa kunnon lääkkeet ettei tarvis kokoajan pyöriä peiton alla ahdistuksissaan ja velloa tässä pahassa olossa. Saispa edes kerran suljettua silmät miettimättä, että kohta ne on pakko taas avata ja koko oravan pyörä alkaa alusta.
PoistaMut ei. Kai mä olen niin hyvä piilottamaan mun hädän, että saan vain puolittaista apua. "Perhetyöstä aletaan käydä kahdesti viikossa, silloin sä saat rauhassa nukkua pari tuntia." Ja todellisuus on se, että käynnit toteutuu kerran kuussa, enkä silloinkaan saa nukkua. Keskusteluapua saan joka toinen viikko, mutta en mä saa mitään sanotuks. Mä olen loppu, ihan loppu ja se on totuus. Vaan ei ne sitä näe tai ota todesta.
Huh, mikä purkaus. Kiitos, että edes sinä otat todesta!