2015. Ekstaasissa bileisiin. Nukkumaan kaverin sohvan taakse patjalle. Se patja oli siellä mua varten, nukuinhan mä siinä joka viikko ainakin kerran, joskus viisi. Aamulla ruisleipä, iso lasi vettä. Autoon ja lapsenvahtikeikalle. Kurkistus auton peruutuspeiliin, pupillit on vieläkin helvetin isot. Olo silti jo normaali. Voi mennä, ei sitä kukaan huomaa.
Vuosi vaihtuu, kaikki menee pieleen. Lapsi, tähän elämäänkö? Mun piti kuolla, ei tehdä lisää elämää. Saatanan saatana. Lopetin kaikki päihteet heti. Muutin.
Tässä sitä nyt ollaan. Kymmenen vitun vuotta. Perhe, omakotitalo, koira. Aikuisia muka. Sisällä sama kakara. Tekis mieli käyttää huumeita ja tehdä mitä huvittaa. Ei tällainen rutiini ja kontrolli oo mua varten.
Silti oon kai näennäisesti onnellinen. Menestys tuntuu hyvälle. Ei kai sekään väärin oo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti