Täällä ollaan.
Ikävöin kirjoittamista taas kerran, yksinäisenä iltana. Perheellisenä sille ei vain juurikaan jää aikaa. Olisi mukavaa kirjoittaa edes toisinaan ihan vaikka omaksi iloksi. En kuitenkaan ehdi, tai ehkä vain priorisoin muut asiat korkeammalle.
Lapset vievät aikaa. Ihmissuhteissa on hankaluuksia, kuten tavallista. Töissä on kiirettä. Kuten tavallista.
Miten minusta tuli tällainen? Toimeentuleva, perheellinen, koulutettu. Onneksi tuli. Onneton silti. Tai ehkä en vain koskaan ole osannut olla kiitollinen. Positiivinen. Elää hetkessä. Ehkä olen liian väsynyt. Odotan liikoja ja petyn kerta toisensa jälkeen.
Kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Ja se riittänee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti