Haluan kertoa teille kaikille rakkaille lukijoille eräästä ihmisestä. Hän saattaa itsekin lukea tätä, tai sitten ei, en tiedä. Olen tuntenut hänet jo varmasti yli kymmenen vuotta, mikä on minun mittarillani mitattuna melko pitkä aika. Olen kuitenkin vasta 17, joten olen tuntenut hänet yli puolet elämästäni. Se on paljon. Ilman häntä en olisi tälläinen kuin nyt olen, enkä varmasti olisi edes tässä, missä nyt olen.
.jpg)
Jos omistaisin yhtään paremman muistin, kertoisin mistä tämä kaikki alkaa, mutta koska en omista, skippaan sen kohdan ohi. Minulla ei siis tosiaankaan ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, milloin meistä tuli ystäviä, juu kyllä, luitte oikein, minulla on (tai ainakin oli) ystävä. Päiväkodista asti olemme kuitenkin jollainlailla tunteneet. Olimme samassa päiväkodissa, eskarissa, ala- ja ylä-asteella ja nyt myös lukiossa. Hän vain on minua vuoden vanhempi, joten samalla luokalla emme ole olleet. Mutta sehän ei meitä haitannut, ehkä jopa parempi niin.
Hän on ihminen, jonka kanssa olen kokenut kaikki elämäni parhaat hetket. Olen jakanut ilot ja surut hänen kanssaan, käynyt toisella puolella maapalloa, istunut kahviloissa, pyörinyt ympäri kaupunkia keskellä yötä. Hän on ihminen, kenelle olen soittanut aina, kun on tuntunut siltä, että haluan soittaa jollekkin. Olen tiennyt, että hänelle voin aina soittaa ja hän kuuntelee. Hänen kanssaan olen kokenut kaikki suurimmat ongelmat ja haasteet elämässä, hän on aina ollut neuvomassa ja tukemassa minua. Minäkin olen yrittänyt tehdä parhaani ollakseni hänen tukena, kun hän minua tarvitsee. Hänen kanssaan olen hölmöillyt ja saanut tyhmiä päähänpistoja. Olemme yhdessä viettäneet niin vaput, koulujen loput kuin festaritkin.
Välillä olemme olleet pitkiäkin aikoja puhumatta, mutta kun taas olemme puhuneet, mikään ei ole muuttunut. Ymmärrämme toisiamme ja pelkkä katse kertoo jo paljon. Edes sanoja ei tarvita ja usein olemmekin sanomassa samat asiat samaan aikaan, koska tiedämme mitä toinen ajattelee. Tiedämme mistä toinen pitää ja mistä ei. Tiedämme, milloin toinen on surullinen, ilman, että hän edes kertoo sitä.
On ollut ihanaa tietää, että kun kaadun, hän ojentaa käden nostaakseen minut takaisin jaloilleni. Kun olemme pitkiä aikoja näkemättä, silti tiedän sisimmässäni, että hän ikävöi. Tai ainakin uskon niin. Hän on se, kenet laitan aina etusijalle. Se, ketä kukaan mies ei ikinä tule ohittamaan. Ei Tommi, eikä kukaan muukaan. Hän on minulle aina tärkein, se kenen parasta yritän ajatella, tein mitä tahansa.
Hän on se, kenelle annan viimeisen kolikkoni, että hän pääsee maksulliseen vessaan. Hänelle annan viimeisen nenäliinan, kun hän makaa räkä poskella ojanpohjalla. Ja minä makaan siinä vieressä. Hän on se, kenelle annan viimeisen hörpyn limsapullosta. Hän on se, kenen kanssa ostan pizzan puoliksi. Hänen kanssaan ajan bussilla auringonlaskuun.
Ja miksi kirjoitan tästä kaikesta? Sen takia, koska haluan kertoa teille, ettei maailma ole täydellinen. Ei tällaista ystävyyttä ole olemassa, vai onko? On. Minä olen jollain ihmeellä löytänyt sellaisen ystävän ja mitä minä teen? Pilaan kaiken, tottakai.
Haluan heti aluksi lyödä faktat pöytään ja sanoa, että vika ei ollut täysin minun. Myös hänessä on vikaa, ihan aiheesta sanoin hänelle, mutta kuten minulla on tapana, ilmaisin asian hieman liian tökerösti. Minä sanon mitä sylki suuhun tuo, enkä paljon mieti. Silloin kun minua ärsyttää, en yhtään ajattele sanomisieni seurauksia. Vihaan tätä piirrettä itsessäni ja niin vihaa hänkin. No, sanoin kuitenkin mitä sanoin ja hän suuttui.
Viime aikoina tuo negatiivinen piirre minussa on alkanut ottaa vallan yhä enemmän ja enemmän ja olemme olleet riidoissa melko paljon. Aina sovittuamme riidan, hän on muka tosi pahoillaan siitä, että olimme niin kauan puhumatta toisillemme. Silti hän ei ikinä tee mitään asian eteen. Kun olemme riidoissa, aina se olen minä, joka yrittää sopia. Hän ei ikinä tee aloitetta. Ja kun olemme sovussa, noin yhdeksällä kerralla kymmenestä se olen minä, joka pyytää häntä kahville, elokuviin, ostoksille. Miksi aina minä, miksei joskus hän? Minusta tuntuu, kuin roikkuisin hänessä. Kuin häiristsisin häntä. Haluaisin viettää enemmänkin aikaa hänen kanssaan, ihan tosissani haluaisin, mutten tiedä onko tunne molemmin puolinen. Ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että ei ole ja siksi sanoin hänelle mitä sanoin.
Joten, taas kerran, se olen minä, joka yrittää sopua. Haluaisin sitä todella, mutten tiedä haluaako hän. Se on nyt hän, kenen pitää panostaa tähän, enkä minä. Ja jos hän nyt lukee tätä kyseistä postausta niin joo, tässäpä aikalailla kaikki, mitä ajattelen. Kaikki, mitä en ole aiemmin viitsinyt sanoa. Nyt kerrankin sanon kaiken suoraan, juuri niin kuin ajattelen, mitään lisäämättä, mitään poistamatta. Toivon, että ymmärrät, miksi ajattelen näin. Tiedän kyllä, että minussa on vikaa, mutta en ole ainoa. Minä sisäistän tämän ja yritän hallita niitä vikoja. Jos haluat minut, saat myös ne huonot puolet kaupanpäälle.
En vaan jaksa olla ainut ihminen, joka tätä ystävyyttä pitää yllä. Meitä on tietääkseni kaksi tässä, enkä vain minä. Voi olla, että suutut tästä tekstistä vain lisää, mutta en halua pitää näitä asioita enää sisälläni. Minua ahdistaa ihan tosi paljon, itken tälläkin hetkellä silmät päästäni ja haluan tosiaan tämän asian pois aikajärjestyksestä. Haluan selvyyden siitä, mitä sinä haluat. Haluatko ihan tosissaan olla minun ystävä ja kestää kaikki ne huonotkin puolet, vai annetaanko vaan olla? Tätä en nimittäin enää jaksa, että joka toinen viikko ollaan riidoissa ja joka toinen sovussa.
Oot mulle rakas, kukaan ihminen ei ikinä tässä maailmassa oo ollu noin tärkee mulle. En haluais luovuttaa sun suhteen, mutten vaan jaksa tätä kaikkea enää. Tää ihan tosissaan häiritsee mua. Laita mulle facessa viestiä rakas jooko tai soita vaikka. Jos vaan haluat. Tai ilmota ees jos et halua tätä enää. Ei tarvitse heti, jos et halua. Ota yhteyttä sitten kun tuntuu siltä, mä odotan sua vaikka ikuisesti. Anteeks kaikesta ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti