Kello tikittää, painostaa äänellään mua korjaamaan kaiken. Pari kuukautta. Pari vaivaista kuukautta ja sit kaiken pitäis olla valmiina taas uutta elämänmuutosta varten. Käytännössä kai kaikki onkin, mut mä en ole. Mä olen aivan keskeneräinen. Rikki ja hajalla, epävarma ja täynnä turvattomuuden tunnetta. Masennusseula hälyttää neuvolassa, pitäisi mennä puhumaan jollekin. En mä osaa puhua. Ei mulla enää ole sanoja. Mulla on kaikki ihan hyvin.
Ollaan me menty eteenpäin. Ei harppauksia, ei edes isoa askelta, mutta pieni askel. Työstetään, osataan puhua edes vähän. Ei lauseita, mutta sanoja. Vain kuiskauksia toisinaan, mutta se tuntuu tässä hetkessä riittävän.
Mies pääsi töihin. Kasista neljään, kuten oikeat aikuiset. Aina tuilla eläneelle iso muutos. Muutos parempaan päin. Kunhan kaikki pysyisi näin, niin tästä saattaa vielä tulla ihan hyvä. Ei kahdessa kuukaudessa, ei millään. Mut ajallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti