Underneath it all

"today my professor told me 
every cell in our entire body
is destroyed and replaced
every seven years.

how comforting it is to know
one day i will have a body
you will have never touched."

Hänen jättämänsä jäljet ovat yhä nähtävissä. Eivät paljaalla silmällä,eivät päivän valossa. Vain heikkoina hetkinä, itkeneissä silmissä ja hauraissa luissa. Ne ovat näkyvissä halkeamina, pieninä siruina ihon alla. Tärinänä käsissä ja epävakaana hengityksenä. Pelkona tulevasta. Luottamisen vaikeutena. 

Hänen kosketuksensa on yhä läsnä ihollani. Ei poistu, vaikka kuinka sitä pois pyyhkisin. Kaikki ne pahat sanat värinänä korvissani, huonoina hetkinä toistavat itseään yhä uudelleen ja uudelleen. 

Vielä vuosienkin jälkeen se yksin jäämisen tunne kuristaa mua kaulasta. Ottaa yliotteen ja tuo kyyneleet silmiin. Lyö vasten kasvoja, kun vähiten sitä osaan odottaa. 

Pärjäsinhän mä yksin. Pärjäsin ihan helvetin hyvin, en edes osannut ajatella sitä silloin. Ja nyt jälkikäteen se iskee muhun lujempaa kuin nyrkki silmään. Se että pärjää, ei tarkoita, että niin olisi hyvä. Hänen piti olla siellä, hetkellä jona mä häntä eniten olisin tarvinut. Ja hän ei koskaan tullut.

Mitä jos tälläkin kerralla käy niin? Mitä jos mä tuijotan taas niitä valkoisia seiniä yksin? Mitä jos mies jättää tulematta? Eihän ne kaikki voi olla samanlaisia, eihän? Voi kumpa hän olisi silloin selvänä, voi kumpa hän olisi. Mua varten.