Olen viime aikoina kokenut suunnatonta helpotusta siitä, etten ole nähnyt Tommia lähietäisyydeltä pitkiin aikoihin. Se viime kertainenkin oli minulle jo miltei liikaa, kun näin hänet bussin ikkunasta vain välähdykseltä. Tänään kohtaaminen kuitenkin käytti läheltä, kun olin menossa kauppaan. Ennen periaatteeni oli, etten jätä mitään tekemättä hänen takiaan, mutta sekin periaate on sortunut nyt. Olin miltei kaupan ovella, kun tajusin Tommin auton seisovan parkkiruudussa kaupan pihalla. Hänen täytyi siis olla kaupassa, miksi muutenkaan auto siinä olisi. Käännyin kannoillani ja lähdin takaisin kotiin. Nyt minulla on vain suunnaton nälkä, eikä mitään syötävää. Tiedän, että syöminen on tärkeää, etten päädy siihen tilaan missä olin vain hetki sitten. En kuitenkaan halunnut nähdä Tommia. En halunnut ottaa pienintäkään riskiä siitä, että joutuisin kohtaamaan hänet.
Viime yön jälkeen se kohtaaminen olisi ollut kohtalokas. Olisin sortunut ihan varmasti. Kuten kerroin teille aiemmin, en saanut unta viimeyönä. Pohdin ja mietin, kirjoitin ja pohdin lisää. Ja joku pieni ääni päässäni pakotti minua soittamaan Tommille. Itketti ja oli ikävä. Kaiken tapahtuneen jälkeen ikävöin häntä yhä, epäreilua. Puhelin oli jo kädessäni, numero valittuna ja sitten havahduin tähän maailmaan taas. Löysin sisältäni kaiken sen vihan, joka minussa on ja laitoin puhelimen pois. En voi soittaa, en voi. Se ikävä satuttaa minua, mutta se satuttaa paljon vähemmän, kuin se sotku joka puhelustani seuraisi.
Tommi rajoittaa minua. Pelkään häntä. Tai lähinnä pelkään sitä reaktiota, jonka hän aiheuttaa minussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti