En mä sit tiedä kuin tosissaan se on, mut ei sillä kai oo ees väliä. Armeijaan se kohta lähtee ja kouluun sen jälkeen, mikään ei oo ikuista, sen mä tiedän. Mut en mä jaksa miettiä tätä elämää viikkoa pidemmälle, enhän mä edes tiedä oonks mä täällä enää viikon päästä. Kaikki on ihan jees just nyt ja se riittää mulle. En mä sillai jaksa miettiä mitään vakavia juttuja, ei niistä tuu muuta kun paha mieli.
Ja aika ohuen köyden päässä sitä roikkuu meistä jokainen, toisilla se vaan alaa olla enemmänki lanka kun köysi. Ei sitä ikinä tiedä milloin se loppu koittaa. Kuoleman kautta tai ihan vaan yksinkertasesti hulluuden. Jos tuuri käy ni hulluks tässä tullaan, eikä palata ennalleen enää koskaan. Joku psykoosi olis jees hetken, ainaki siihen asti että mä oon täysikänen. Kuluis aika nopeemmin. Ja laitoksesta sais kai kavereita. Niiden laadusta mä en kyllä menis takuuseen, mut ei kai sillä nyt oo niin väliä. Eiköhän siellä ihan normaaliakin porukkaa oo, mulla vaan on ennakkoluuloja.
Mulla on muutenki vähän kieroutunu ajatusmaailma ja minäkuvaki on kai vähän irti kehyksistään. Mut ei se mitään, elävien kirjoissa tässä ollaan. Ei ehkä itsensä takia mut ollaan silti. Ja leikkiminen on kivaa, leikkivä lapsi on terve vai miten se meni. Se on vaan sivupointti, että leikitään elämällä.
Yks lääke lisää voi olla liikaa, yks kalja voi tappaa. Mut ikinä ei tiedä että mikä niistä on se ylimääränen. Arvutteluleikki saatanan kanssa. Helvettiinhän tässä kai on lähtö, jos se sitä kautta koittaa. Vaik en mä tiedä uskonks mä helvettiin tai taivaaseen. Kyl mä ainakin uskon, että mä tuun näkemään Tommin eksän vielä joskus. Ja sen vauvan. Mä haluan nähdä oliks se Tommin näkönen. Ja mummon mä tahdon nähdä kans. Mulla on asiaa sille.
Ensin mun täytyy kuitenki elää yli sata vuotiaaks, se on mun tavote. Tai ainaki kaksseiskaan asti, sekin olis ihan jees.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti