Miltä tuntuu olla se joka aina kohdataan pohjalla?

Perjantai ja kaks siideriä pitää mut hengissä. Niiden voimalla mä jaksan eteen päin. Ne on mun ainoa energianlähde tällä hetkellä. Tykkäisin mä ehkä enemmänkin juoda, mut kohtuu kaikessa. Enkä mä Tommiltakaan litroittain sitä siideriä saa.

No, nyt on sitten lauantai. Selailen netistä paikkakuntamme ruoka-avustuspaikkoja ja valitan kurnivaa vatsaani. Silloin kun on ruokaa, ei oo nälkä ja nyt kun sitä ei taas ole, niin tuntuu että kuolee. Ja kuoleehan tässä ajan myötä, jos sitä ruokaa ei saa.

Koulussa tulee aina arkisin syötyä ja se pitää mut hengissä, mutta entäs nää viikonloput? Ja mulla ei kai oo ens viikolla kuin muutama päivä koulua, joten niillekin päiville täytyis kehitellä jotain. On mulla kyllä pari tyyppiä, kenelle soittamalla mä pääsisin heidän luo syömään, mut onhan se nyt noloa. En mä tahdo kenellekään myöntää, että mulla ei oikeesti oo rahaa edes nuudeleihin.

Eilisen hyvät fiilikset lähti samalla oven avauksella, kuin nälkä saapui. Joka helvetin päivä saa tehdä kaikkensa oman selviämisensä eteen ja mä alan olla kyllästyny siihen.

Tänään mun piti nähdä Lauria, mutta se ei vastaa puhelimeen. Makaa kai krapuloissaan kotonaan. Siinähän makaa, en mä olis jaksanu sinne raahautua kuitenkaan, eikä mulla edes ole rahaa bussiin. Tommille yritin myös soittaa ja kysyä, että sattuisko se kokkaamaan jotain tänään, mut ei sekään vastaa. Eikä se olis päästäny mua sen kämpille, Sallalla on avain sinne taas.

Joten mä taidan siispä kuluttaa mun lauantain kävelemällä ympäriinsä etsimässä pulloja ja jos hyvä tuuri käy, saan illalla jopa ostettua paketillisen nuudeleita.

On tää elämä hienoa.