Ei ole kulunut edes 48 tuntia edellisestä tekstistäni ja ääni kellossa on muuttunut täysin. Minulla on kai jokin mielialahäiriö, kun en osaa päättää mitä tunnen ja olenko hyvällä vai huonolla tuulella. Oli mikä oli, en halua pilata onneani sen miettimisellä nyt.
Muutama tunti edellisen tekstini julkaisemisen jälkeen, keskellä yötä soi ovikello. Alaovella seisoi Lauri iltapalan kanssa ja tunki sisään. Puhuimme asioista miljoonannen kerran ja miljoonannen kerran hän lupasi muuttua. Ja minä uskoin kaiken, kuten tavallista. Off -tila pois, on -tila päälle.
Pikaruokaa kynttilän valossa, limsaa tuulisella kalliolla ja sellaista. Onnea varjostaa kyllä jatkuva pelko siitä, milloin seuraavaksi kaikki romahtaa taas. Yritän kuitenkin olla miettimättä.
Ja entäpä sitten Tommi? Tottakai hän otti yhteyttä sen kahvila episodin jälkeen. Hän soitti kaikkien yllätykseksi omalla numerollaan tuntemattoman sijasta ja halusi jutella. Ja mehän juttelimme. En antanut takeita siitä, että vastaisin hänelle enää koskaan. En antanut anteeksi, enkä ollut mitenkään erityisen suopea häntä kohtaan, mutta puhuin kuitenkin. Tahdoinhan minä puhua, tahdoin ihan hirveästi. En vain näyttänyt sitä hänelle.
Nyt he ovat siis molemmat elämässäni taas, ainakin hetkellisesti. Ja minä olen onnellinen, ainakin hetkellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti