En tahdo olla yksin, sua täällä tarvitaan

Tässä sitten unta odotellessa kirjoitinkin tämän Lauriin liittyvän tekstin jo nyt, kertokaahan ihmeessä kommenttiboxiin, että mitä ajatuksia se teissä herätti!

Eilen kirjoitin mietteitäni liittyen Tommiin, kun se asia herättää teissä paljon epäilyksiä aina silloin tällöin. Suvilta sain loistavan ehdotuksen, että voisin kirjoittaa saman tyyppisen tekstin Laurista ja nyt olisi sen vuoro.

"Voitko sä nähdä itselläsi tulevaisuutta Laurin kanssa? Lapsia? Yhteistä kotia? Avioliittoa?"

 Minä en tosiaan tiedä. Silloin kun meillä menee hyvin, niin kyllä. Kai se on vähän typerää ajatella, että joku teini-ihastus voisi tosiaan johtaa perheen perustamiseen, mutta ei se mahdotonkaan ajatus ole. Uskon, että jos asiat menevät parhaalla mahdollisella tavalla, niin yhdessä tässä ollaan vielä pitkään. Se kuitenkin vaatisi paljon sekä minulta, että etenkin Laurilta.

Ensimmäinen edellytys tälle kaikelle on se, että kukka jää pois kuvioista. Ei välttämättä kokonaan, mutta ainakin pois joka päiväisestä ja joka viikkoisestakin elämästä. En minä voi lähteä lapsia tekemään ihmisen kanssa, joka pajauttelee aina työvuoron päätyttyä. En minä voi laskea koko elämääni sellaisen ihmisen varaan.

Toinen juttu taas liittyy opiskeluihin. Olemme luultavasti samana vuonna suuntaamassa jatko-opintoihin, mutta ratkaiseva kysymys on se, että mihin. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että meillä ehkä on jopa mahdollisuus päätyä samaan kaupunkiin, jos kaikki menee täydellisesti. Lauri tahdoo opiskelemaan sinne ja myös minun haaveeni alkavat vihdoin hahmottua sille suunnalle. Tie siihen pisteeseen ei kuitenkaan ole niin suora. Kouluun kun ei niin vain mennä, vaan täytyy odottaa se hyväksytty opiskelupaikka, eikä siitä ole mitään varmuutta, että se on molemmilla samassa kaupungissa. Sen kuitenkin tiedän, että jos en saa mitään jatko-opiskelupaikkaa ja Lauria onnistaa, niin hänen peräänsä minä suuntaan.

Näiden hankaluuksien lisäksi monen muunkin asian täytyy muuttua, mutta eivätköhän ne hoidu ihan ajan kanssa. Minun täytyy aikuistua, kuten myös Laurin. Emme me vielä tässä tilanteessa pystyisi asumaan yhdessä, yhteenottoja tulee vain yksinkertaisesti liikaa. Vaikka olenkin silloin tällöin pitkiäkin aikoja Laurin kämpillä, niin en silti usko, että osaisimme sietää toisiamme kokoajan. Vaikkei yhdessä asuminen tarkoitakaan sitä, että ollaan kahlittuja toisiimme, niin kyllä fakta vain on se, että silloin tulisimme näkemään toisiamme paljon enemmän, kuin nyt. Siihen emme vain  vielä kykenisi ja sen asian täytyy muuttua.

Kaikista vaikeuksista huolimatta tahdon silti olla positiivinen. Ei suhteessa ole mitään järkeä olla ajatellen joka aamu ensimmäisenä "joo, eiköhän me erota tässä vuoden sisällä". Tahdon nähdä tulevaisuuden hyvässä valossa, sillä ei tätä elämää muuten jaksa. Ehkä meistä tulee joskus vielä jotain suurempaakin, ehkä ei. Vain aika näyttää.