Sä et voi nyt tulla, mulla on pää jäässä

Mä tajusin tossa äsken, että oon ollu ilman lääkkeitä jo jonkun aikaa, ihan vahingossa vaan. Ja ihan sit sen kunniaks vedin pikku olot päälle. Hups.

Tää elämä on ihan hirveän epäreilua. Mä sinnittelen kuitenkin vielä. Minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. En mä muutakaan voi.

Mä pidin vähän taukoa Laurista ja mulla on nyt jo ihan hirveä ikävä. Aamulla täytyy soittaa. En mä edes tiedä miks en soittanu illalla ja toivottanu hyvää yötä, niin kuin yleensä. Ei kai vaan ollut fiiliksiä sen Tommi episodin jälkeen.

Tässä mä makaan lattialla keskellä yötä ja luen itkettävän osuvia lauseita netin syövereistä. Halaan kuumaa vesipulloa, kun yksi ihana teistä vinkkasi siitä minulle, kiitos vielä kerran ♥

Mä peitän mun surua näillä lääkkeillä. Musta tuntuu, että suru on vallannut jokaisen solun mussa, mutten silti tunne sitä. Tai tunnen, mutten osaa surra nyt. Tai äh, en osaa selittää. Lääkkeet, lääkkeet.

En mä näe noita lääkkeitäkään enää ongelmana, vaikka tiedän käyttäväni niitä väärin. Minkäs teet, ne alkaa olla ainoo ilo tässä elämässä.

“The things you hope for the most are the things that destroy you in the end.”
 Niin totta. Niin totta, että itkettää. Mut itku ei vaan tuu, ei enää. Mä oon itkeny liikaa. Tai sit mä vaan oon liian lääkkeissä.


Aina mä yritän parhaani, mut ikinä se ei tunnu riittävän.

Päivät kuluu hitaasti, mutta silti ne vaan yhtäkkiä katoaa johonkin. Kohta mä oon täysikäinen. Kohta, kohta. Jotenkin mä vasta tänään tajusin, mitä se oikeesti tarkottaa. Mä tajusin, että se on muutakin, kuin lupa ostaa kaljaa. Siitä päivästä lähtien mä oon oikeesti yksilö, mä en oo liimattu mun vanhempiin, enkä mä ole kenenkään vastuulla enää. Mä olen mä, olen vastuussa omista asioistani. Mä pärjään tai jos en pärjää, se on mun oma vika. Kukaan ei pelasta mua enää, kukaan ei ota kiinni, jos mä putoan.



 Mulla on tosi sekavat fiilikset nyt. Mä saarnaan Laurille siitä, että kannabis tuhoaa sen tunteet ja paria päivää myöhemmin tuhoan omat tunteeni lääkkeillä. Reilua, niinkö?

"Live life because tomorrow is not guaranteed to anyone."
Se on just se asia, jonka avulla mä jaksan.
Illalla nukkumaan mennessä mä mietin, että ehkä mun ei tarvitse avata mun silmiä enää koskaan.
Aamulla herätessä mä mietin, että ehkä tää on viimeinen aamu.

"'Ikuisesti', sä sanoit silloin. Sä puhuit niin kauniisti, kerroit kaiken mitä tahdoin kuulla. Ja minä hölmö uskoin joka sanan."

Mä oon niin sekaisin tän elämän kanssa. En saa otetta, pyörin ympyrää ihan hallitsemattomasti.

Pitäis varmaan oikeesti hankkia apua.