Mä olen koko päivän miettinyt, että miten ihmeessä mä selitän teille tän kaiken. Mä en itsekään ymmärrä mitään, ajatukset harhailee mun päässä, enkä tiedä missä mennään. Joo, Laurista on kyse taas kerran.
Olen ollut hänen luonaan nyt taas melko paljon ja niin olin eilenkin. Ainoa pulma oli, että olin siellä yksin. Herra lähti illalla "nopeasti viemään kaveria paikasta x paikkaan y" ja päätti tulla takaisin puolen yön jälkeen. Kyllä minä tajusin jo silloin, kun häntä ei kuulunut kotiin, että selvinpäin sieltä ei olla tulossa takaisin. Harkitsin jo lähteväni kotiin, mutta jäin kuitenkin. Makoilin sohvalla, katsoin televisiota ja söin jääkaappia tyhjäksi. Kello oli kai jotain vaille yksi, kun havahduin valveille. Lauri tulee ovesta sisään, avaa ikkunan ja sytyttää jointin. Ihan pokkana, sanomatta mitään. Siinä hän seisoo, tuijottaa ulos ja polttaa aivojaan pihalle.
Joo, kannabis on kai ihan jees. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, en minä ole oikea ihminen saarnaamaan päihteiden vaaroista. Mut jonkinlainen tilannetaju täytyy ihmisellä olla. Istun ensin neljä tuntia yksin hänen kämpillään ja kun hän vihdoin päättää tulla kotiin, hän siirtyy suoraan johonkin toiseen todellisuuteen.
En mä oo ikinä polttanu, en mä tiedä miltä se tuntuu. Mut sen mä tiedän, että sitä ei oo hauskaa seurata sivusta selvänä. En mä tahdo katsoa vierestä, kun mulle yks rakkaimmista ihmisistä polttaa aivojaan pihalle. En mä halua katsoa, kun siitä tulee etäinen ja välinpitämätön paska.
Nousen ylös, nappaan takin naulakosta ja alan laittaa kenkiä jalkaan. Ja siinä vaiheessa hän havahtuu. Repii minua kädestä ja vinkuu "älä tee tätä mulle nyt". Tee mitä? Mä olen nyt tässä se, joka tekee jotain väärin vai? Mä en vaan halua olla läsnä, kun hänkään ei ole. Mielummin lähden pois, menen vaikka yksin kotiin.
Hän esittää, ettei mitään tapahtunut.
"Se oli vaan tupakkaa."
JUST. Älä vittu viitsi.
Se pitää mua ihan kakarana. Se luulee, etten tajua mistään mitään. Minä itken, potkin ja huudan. En voi hallita itseäni enää. Hän pitää minusta kiinni niin, etten voi liikkua. Raavin hänen kätensä verille ja tuijotan hänen tyhjiä silmiään. Siellä ei oo ketään.
Jotenkin ihmeellisesti hän saa minut suostuteltua sohvalle "juttelemaan". Minä puhun ja puhun, hän ei kuuntele. Keksii naurettavia tekosyitä, ei käsitä mistä kaikki alkoi. Hän ei voi ymmärtää reaktiotani. Hän ei ymmärrä miksi minusta tuntuu pahalta.
Puoli neljältä aamulla hän vihdoin sanoo ymmärtävänsä. Pyytää anteeksi ja lähtee nukkumaan.
Kyllä minä tiedän, ettei hän edelleenkään ymmärtänyt yhtään mitään. Jään sohvalle nukkumaan ja aamulla lähden kouluun herättämättä häntä. Päivällä puhelimessani on viesti.
"Mä tuun illalla käymään."
Ei hän tule. Ei varmasti. Kannabis on kaikki. Se menee kaiken edelle. Se menee minun edelleni. Ja se on minulle liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti