Kipu on vaan tuntemus, ambulanssi on vaan kuljetus

Sairaalassa taas.

Mä menin vain pikaisesti käymään päivystyksessä, kun oli vähän huono olo ja täällä sitä ollaan. Ne otti mut sisään, vaikka kuinka yritin vastustella. Palvelu pelaa ja ruokaa on vaikka muille jakaa, ihan jees. Pitävät mua kai viikonlopun yli, se ei ole yhtään jees. 

Eilen olin Laurilla käymässä, tarkoitukseni oli kai jäädä yöksi, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. En ehtinyt edes olla kauaa, kun hän jo kysyi, että mikä minulla on. Kielsin aluksi minkään olevan vialla, mutta romahdettuani lattialle pakotti hän minut päivystykseen ja tuli jopa mukaan.

Siitä puheen ollen... Niin ei ole käynyt koskaan aikaisemmin, siis että hän olisi tullut päivystykseen kanssani, varsinkaan vapaaehtoisesti. Hän ei ole tahtonut vierailla sairaalassa, eikä etenkään tulla päivystykseen ja nyt hän oikein pakotti minut sinne. Ehkä hän sittenkin on tosissaan kanssani, vihdoin. Ja on hän kai muuttanut jo Facebookin parisuhdestatuksensakin pois sinkusta. 

 Lauri kävi tänäänkin, mutta isää kielsin tulemasta. Lauri sanoi minun näyttävän pahalta. Hän oli huolesta sekaisin, näin sen kyllä.

"Älä turhaan esitä vahvaa, kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet. Sano vaan niin kuin asiat on, mitäs tässä kiertelemään. Mä näytän paskalta ja mun olo on paska, mut ei tähän kuole. Kai... Ja jos vakavia ollaan, niin ei sekään nyt niin huono vaihtoehto olis. Mutta tuota viimeistä mä en sanonut ääneen."

On niin epäreilua, että hän joutuu seuraamaan tätä vierestä. Puhuimme kyllä siitäkin. Sanoin ymmärtäväni, jos hän ei jaksa. Sanoin, että kaipaan nyt vain rehellisyyttä ja aion olla rehellinen myös hänelle. Ja sanoin myös, että kyllä tämä tästä. Viimeistään maanantaina olen ulkona ja kaikki on hyvin.

Ja hän sanoi jaksavansa. Lupasi tehdä kaikkensa, jotta minun olisi hyvä olla. Ja minä itkin. Vähän vain ja salassa. Mutta kyllä hän sen tajusi. Minä olin onnellinen, edes sen pienen hetken.