Sain askissa kommentin, jota olen pohtinut tänään moneen otteeseen. Kommentin alkuun en ota sen enempää kantaa, siihen vastasin jo askin puolella ja asiaa on käsitelty täällä monesti. Loppu osa kommentista jäi kuitenkin mieleeni, vaikken siihen sen enempää askin puolella puuttunutkaan.
"aikuistu ada ja kohtaa todellisuus."
En mä halua. Mä en tahdo olla aikuinen, enkä etenkään elää todellisuudessa. Olisin tappanut itseni jo aikoja sitten, jos olisin antanut todellisuudelle vallan. Minulla on oma pieni fantasia maailmani, oma todellisuus, jossa minun on edes vähän parempi olla. Suurin osa ihmisistä pitää sitä sairaana tai outona, mutta ne, jotka ovat samassa tilanteessa, ymmärtävät täysin.
Tää koko maailma on niin kieroutunut ja paska paikka, etten mä tahdo katsoa sitä ihan paljain silmin. Se olis kuin luoti silmien väliin, en mä selviäis hengissä.
Ja miks mun pitäis esittää olevani aikuinen, kun en mä sitä ole? Miks mun pitäis edes pyrkiä siihen? Aikuisen maailma on tylsä ja vakava, miks mä tahtoisin sellaiseen? Tää elämä on nyt jo ihan tarpeeks tylsää ja vakavaa, en mä kaipaa sitä yhtään lisää. Ja kertoohan mun ikäkin, etten mä tosiaan ole aikuinen. Seitsemäntoista, seventeen.
Joo, se siitä aiheesta. Olin vaan tulossa kertomaan, että mä selvisin mun aamuisesta koomatilasta ja pääsin liikkeelle. Kävin koulussa, kävin kaupassa ja niin joo, näin Laurin. Hän ei tosin nähnyt minua, enkä minä jaksanut tungetella. Hän istui keskustassa kahvilla kaverinsa kanssa. En näytä olevan ainoa, jota ei opiskelut tai työnteko kiinnosta.
En taas tiedä mikä Lauria vaivaa, mutta häntä ei ilmeisesti huvita puhua kanssani, koska hän lyö luuria korvaan joka kerta, kun yritän soittaa. Soitin eilen kai kolmesti ja tänään kerran ja nyt luovutan. Ottakoon yhteyttä sitten kun kiinnostaa - jos kiinnostaa. Täällä minä olen, mutta nyt on minun vuoroni olla se, joka leikkii vaikeasti tavoiteltavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti