Valehtelija, valehtelija

Vaikka itkisin, huutaisin, raivoaisin, makaisin tunteettomana lattialla tai antaisin vain olla, ei hän ymmärtäisi. Tein mä mitä vain, sama toistuu kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen perhejoulu ei ollutkaan perhejoulu. Lauri on poissa taas, ties missä. Jonkun toisen luona kenties, jonkun meitä tärkeämmän. Omaa lastaan tärkeämmän. Tai yksin, ilmoittamatta meille mitään. Jouluna, jota mä suunnittelin ja valmistelin, odotin innolla. Hän sai taas tarpeekseen, sai kaiken mitä tarvitsi ja lähti.

Jos mä huudan, itken perään ja yritän tavoitella, hänestä ei kuulu. Kun mä luovutan, annan olla ja yritän päästä yli, hän palaa. Ja joka kerta, joka helvetin kerta mä annan anteeksi. Kuuntelen niitä tyhjiä lupauksia ja luotan. Luotan valehtelijaan. Säälin, uskon typerät tekosyyt.
"Hänellä on rankkaa, hänen on paha olla, hänellä on oikeus", mä ajattelen.

Ja vitut. Hän on vain yksinkertaisesti kusipää. Onneksi pieni rakas ei tajua vielä. Ja kun hän vihdoin on niin vanha, että tajuaa, mä aion pitää huolen siitä, että Lauri ei ole pahoittamassa hänen mieltään, tuottamassa pettymystä hänelle.

Hyvää joulua!

Ensimmäinen joulu perheenä lähestyy. Mä en ole moneen vuoteen ollut jouluihminen, mutta tänä vuonna olen innostunut taas. Tahdon tehdä vauvan ensimmäisestä joulusta ihanan, vaikkei hän itse sitä tulekaan muistamaan.

Aaton aattona näen pitkästä aikaa Tommia, aattona olemme perheenä kotona ja joulupäivän vietämme sukulaisten kanssa.

Hyvää joulua jokaiselle lukijalle!

Eletään hetkessä

Vauva-arki vie veronsa. Typeriä riitoja, huutoa, itkua. Myös jonkinlaista aikuistumista kai. Rakentavaa keskustelua, halauksia, sopu. Lauri ei edelleenkään oikein osaa olla pienen kanssa, hän pelkää kai satuttavansa, olevansa huono isä. Mä hoidan kaiken yksin, hän katsoo televisiota. Mua ottaa päähän ja mä puran sen väärällä tavalla.

Kaikki hänen ystävänsä eivät edes tiedä hänen olevan isä. Se ei sovi hänen imagoonsa. Myöskään maksaminen ei huvita, kaikki kulut ovat yksin mun vastuullani. Mut mä tiesin tämän. En mä odottanutkaan muuta. Mä alistun, hyväksyn tilanteen ja otan paikkani äitinä, sekä osittain myös isänä. Ja mä pärjään helvetin hyvin.

Äitiys sopii mulle. Vaikka en mä voi kieltää, etteikö mua olisi huvittanut lähteä baariin kavereiden kanssa tänään, niin kyllä mä silti olen onnellinen ja ylpeä imettäessäni pikkuistani kotona. Hän on mulle tärkeintä ja menee aina kaiken edelle.

It's always the darkest before you see the light

Mä en oikein taas tiedä mitä mä kirjoittaisin. Vauva-arki on tällä hetkellä niin samanlaista joka päivä, etten osaa lisätä edelliseen postaukseen paljonkaan. Lapsi kasvaa, kaikki on hyvin. Univelka lisääntyy, mutta mä jaksan.

Menneisyyttä miettiessäni en voinut eilen olla ottamatta selvää siitä, mitä Sallalle kuuluu nykyään. Terapia on loppumaisillaan ja hän syyttää yhä kaikesta minua. Ja Tommiakin, tietysti. Terapia ei auttanut, sanoisin.

Tommin kuulumisiakaan mä en ole kirjoittanut aikoihin. Hän asuu ja elää taas yksin. Tapaa lastaan liian harvoin, työskentelee liikaa, juo liikaa. Soittelee minulle miltei päivittäin, mutten jaksa vastata läheskään joka kerta. "Mä ikävöin sua, miks mä en valinnut sua silloin kun mä vielä pystyin..."

Mä olen meistä kolmesta kai se, joka sai kaiken toimimaan...

Mennyt, tuleva, nyt

Mä olen päässyt pitkälle. Kompuroinut, käynyt reunalla, tehnyt huonoja valintoja. Ollut liian lähellä luovuttamista. Selvinnyt teidän avulla, blogin avulla pahimman yli. Saanut ystäviä, menettänyt ystäviä. Tehnyt typeriä valintoja, jättänyt kuuntelematta muiden ohjeita. Ja mä olen loppujen lopuksi kuitenkin tehnyt kaiken oikein.

Ilman niitä typeriä valintoja, kyyneleitä ja hajonneita ihmissuhteita mulla ei olisi kaikkea tätä, mitä mulla nyt on. Tässä blogissa on tallella kaikki suurimmat vastoinkäymiset ja onnistumiset, joita mä olen kohdannut matkalla tähän pisteeseen ja vihdoin mä voin sanoa, että mä olen aidosti onnellinen.

Tommi, Salla, kaikki sekoilu heidän kanssaan. Lääkkeet, viina, tupakka. Lauri. Menetetyt ystävät, uudet ystävät. Huumeet. Itsetuhoisuus, viha, inho, riidat. Ja kaiken jälkeen mä olen tässä.

Voi luoja että mun on hyvä olla just nyt.

Kaikki hyvin

En ole koskaan rakastanut näin paljon. En koskaan ollut näin väsynyt ja onnellinen. En ole koskaan ollut näin ihmeissäni, ylpeä ja kiitollinen.

Kaikki sujuu, me ollaan, eletään, rakastetaan. Ja mikä parasta, meitä on kolme.

Neljältä aamulla herään sohvalta vauvan itkuun. Olen nukkunut tunteja, kahvi on kylmentynyt kuppiinsa ja iltapalaleipä jäänyt puoliksi syömättä. Makuuhuoneesta kuuluu rauhoittavaa hyssyttelyä, itku lakkaa ja asunto hiljenee.

Lauri on ylittänyt kaikki odotukseni. Hän on täällä, läsnä. Hän ei paennutkaan. Hän on isä.

Pian kaksi ja puoli vuotta me ollaan oltu enemmän ja vähemmän yhdessä. Yhdeksän kuukautta sitten hän vihasi mua enemmän kuin ketään. Ja nyt hän taitaa rakastaa mua, meitä, aika helvetin paljon.

Mä en vaadi, en pakota. Mä en huuda, otan täyden vastuun. Ja kaikki mitä hän tekee, on bonusta, ylimääräistä, ekstaa. Mä olen varautunut siihen, että huomenna hän ei ole enää täällä. Mä olen varautunut olemaan sekä isä, että äiti. Mutta ainakin toistaiseksi hän tahtoo hoitaa oman osuutensa.  Kai tuo pieni rakas vain vei hänen sydämensä.

Hän on täällä

Meillä on vauva. Tai minulla, en tiedä. Joka tapauksessa, pieni rakas on saapunut maailmaan. Olemme olleet kotona jo jonkin aikaa, kaikki sujuu ja olen edelleen aivan rakastunut. Hän on niin täydellinen, maailman suloisin vauva. Täydellinen sekoitus minua ja Lauria. Oi vauva!

Tahdon

Mä tahdon vaaleanpunaista kynsilakkaa ja vaahtokarkkeja. Tahdon haleja sumuisena aamuna ja vauvan tuoksua. Tahdon juosta, ihan mihin vain. Tahdon istua junassa ja katsoa ohi vilisevää maisemaa. Juoda kuumaa kaakaota kynttilän valossa, käpertyä kainaloon ja tuntea olevani turvassa. Tahdon, että joku silittää hiuksiani ja tahdon olla lähellä.

Aika käy vähiin, rakas. Kohta sun on valittava, joko me molemmat, tai ei kumpikaan. Hah, mua itkettää nyt jo. Kai mä sisimmässäni tiedän, että susta ei ole siihen. Mutta sitten mä muistutan itselleni, kuinka monet mun ennakkoluulot sä olet viimeaikoina todistanut vääriksi. Ehkä sussa sittenkin on jokin uusi puoli, johon mä en ole vielä ehtinyt tutustua.

Mun tekee mieli olutta. Kylmää Koffia, kaunistelemattomana, suoraan tölkistä. Alle euron lähikaupassa. Mä kuitenkin lupasin itselleni, että ensimmäisen korkaan vasta omilla syntymäpäivilläni. Mä täytän kaksikymmentä seuraavaksi. Mihin tää aika menee? Enks mä ollut vielä eilen kuusitoista?

Mä oon asunut yli kolme vuotta omillani. Vasta eilenhän mä pakkasin vaatteitani jätesäkkeihin lapsuudenkodissani. Vastahan mä olin lapsi. Kohta mulla on lapsi. Kohta. Ei enää välttämättä edes viikkoja. Ei ehkä edes päiviä, ken tietää.

Mun tekee mieli olla sekaisin ja se ei kuulemma ole hyvä asia.

20.10

Olen yrittänyt kertoa, miltä minusta tuntuu. Olen pakottanut itseni siihen ja silti saanut ulos suustani vain yksittäisiä sanoja, jotka eivät selitä yhtään mitään. Osittain siitä syystä blogissakin on ollut niin hiljaista. En mä itsekään oikein tiedä, miltä musta tuntuu. Hyvältä. Pahalta. Kaikelta siinä välissä. 

Olen katsellut kun lehdet puissa kellastuvat, putoavat hiljalleen maahan. Missä mä olen silloin, kun ne kasvavat takaisin paikoilleen? Tai missä olet sinä? Olenko minäkin siellä? Toivon niin.

Olen seurannut sivusta kuinka voit päivä päivältä huonommin. Yrittänyt ymmärtää ja auttaa ja tajunnut, että olet itse syypää sen kaiken takana. Ymmärtänyt ja auttanut kaikesta huolimatta, koska niin sinäkin olet tehnyt minulle, ainakin toisinaan.

Olen itkenyt perääsi, vaikka olet taas siinä. Olen käskenyt mennä pois ja huutanut kaipuuta heti sinun lähdettyä. Olen ollut ylpeä sinusta ja silti yhä niin katkera menneisyyden tapahtumista. Olen katsonut, kuinka laitat elämäsi ykkösasian edes hetkeksi taka-alalle vuokseni. Olen epäillyt, vakoillut, salakuunnellut. En osaa vieläkään luottaa. Tuskin koskaan täysin.

Olen pakahtunut onnesta ja hakannut päätä seinään. Sä et ole koskaan osannut puhua, et vieläkään osaa. Mä yritän, mutta alan menettää sen taidon seurassasi. Ei sitten puhuta.

Olen kuvitellut mielessäni, mitä kaikki tulee olemaan pian. Olen suunnitellut kastetilaisuutta, joulua, vuoden vaihtumista. Olen kuitenkin myös ymmärtänyt, etten voi suunnitella mitään etukäteen. En tiedä oletko sä meidän kanssa enää. Mun on vain pakko elää hetkessä ja luottaa asioiden menevän, kuten on tarkoitettu.

11.10

Elämä on sekavaa. Voi jos mä vain voisin nähdä tulevaisuuteen, niin mun ei tarvitsisi stressata niin paljon. Loppu viikosta joku sosiaalihemmo tulee kartoittamaan mun tilannettani ja mä en ole aivan varma, pystynkö mä siihen. Mä yritän toistella itselleni, että mulla on tukijoukkoja ja voimavaroja ja kaikkea, mutten ole yhtään varma, kuinka vakuuttavasti mä osaan sen hänelle kertoa. Sillä enhän mä nyt helvetti ole varma, onko mulla yhtään mitään. Siis on nyt, mutta onko kuukauden päästä. En mä voi tietää. Mä en osaa luottaa kehenkään, eikä mun kannatakaan. Mä tahdon kuitenkin pysyä mahdollisimman kaukana kaikista sosiaalityöntekijöistä ja muista, jotka voivat sen suunnattoman avun lisäksi myös viedä multa aivan kaiken niin halutessaan.

Tommi pelaa taas korttinsa väärin ja sekoittaa pakkaa, mikä lisää osaltaan myös mun ahdistustani. Hän on loistava esimerkki siitä, kuinka mä en tahdo toimia koskaan. En lapseni, enkä muidenkaan asioiden kanssa. Mä yritän olla ottamatta stressiä hänen asioistaan, mutta toisinaan se vain on niin vaikeaa, kun hän tuntuu tahallaan tahtovan sekoittaa minut mukaan kaikkeen.