Vauva-arki vie veronsa. Typeriä riitoja, huutoa, itkua. Myös jonkinlaista aikuistumista kai. Rakentavaa keskustelua, halauksia, sopu. Lauri ei edelleenkään oikein osaa olla pienen kanssa, hän pelkää kai satuttavansa, olevansa huono isä. Mä hoidan kaiken yksin, hän katsoo televisiota. Mua ottaa päähän ja mä puran sen väärällä tavalla.
Kaikki hänen ystävänsä eivät edes tiedä hänen olevan isä. Se ei sovi hänen imagoonsa. Myöskään maksaminen ei huvita, kaikki kulut ovat yksin mun vastuullani. Mut mä tiesin tämän. En mä odottanutkaan muuta. Mä alistun, hyväksyn tilanteen ja otan paikkani äitinä, sekä osittain myös isänä. Ja mä pärjään helvetin hyvin.
Äitiys sopii mulle. Vaikka en mä voi kieltää, etteikö mua olisi huvittanut lähteä baariin kavereiden kanssa tänään, niin kyllä mä silti olen onnellinen ja ylpeä imettäessäni pikkuistani kotona. Hän on mulle tärkeintä ja menee aina kaiken edelle.
Arvostan! <3
VastaaPoista"vanhus"
<3
PoistaEn arvosta. Tai oikeastaan arvostan sinussa kyllä pystyvyyttä, omistautumista ja uskallusta. Lauria en luonnollisesti arvosta lainkaan.
VastaaPoistaLisäksi sinussa en arvosta niitä samoja asioita, joita en arvostanut aiemmissakaan kommelluksissasi: epätoivoista roikkumista miehissä, marttyyriasennetta ja uhripositioon tahallaan hakeutumista, kyvyttömyyttä päätöksentekoon.
Ymmärrän kyllä kommenttisi ja näkökulmasi tietyiltä osin, mutta osa siitä saa minut myös miettimään. Kuinka mä hakeudun uhripositioon? Joo, mä tiedostan, että mulle on tehty paskasti ja mua kohtaan käyttäydytään paskasti, eikä se ole aina mun syytäni. Mä kerron siitä täällä. Ei kai se ole uhripositioon hakeutumista? En mä silti kiellä sitä, ettenkö mä toimisi väärin, olisi vittumainen ja pahalla tuulella aina toisinaan. Ei kaikki ole aina muiden syytä.
PoistaEntä sitten tuo kyvyttömyys päätöksen tekoon? Ennen mä kyllä huomasin sen itsessäni, mutta entä nyt? Missä se käy ilmi? Mä olen päättänyt kasvattaa lapseni yksin, ottaa vastuun ja antaa Laurin olla mukana juuri niin paljon kuin häntä huvittaa. Mä olen päättänyt pitää lapsen ja lykätä koulun käyntiä. Muuttanut kaikkia suunnitelmiani, riskeerannut aikalailla kaiken. Päättänyt laittaa lapsen etusijalle ja menettänyt taas miltei kaikki kaverit. Päätöksiä, päätöksiä. Mitä päätöstä mä en ole kyennyt tekemään?
Ja vielä loppuun pakko selventää, että mä en millään lailla pahastunut tästä kommentista, en vain ehkä itse kykene näkemään näitä asioita itsessäni ja tahdon selvennystä :)