Dad

Viimeaikoina mun esikoiseni asiat on pyörineet tuskallisen paljon mielessä. Hän on nähnyt isänsä viimeeksi vuosi sitten. Kun Lauri aikanaan lähti, mä lakaisin koko asian sivuun. En koskaan ole sen enempää ajatellut hänen isyyttään, enkä miettinyt sen syvällisemmin mitään. Nyt kun olen itse sairastellut ja joutunut hakemalla hakemaan apua, järjestelemään lasten hoitokuvioita ja repimään itsestäni voimia, vaikkei niitä aina olisi ollutkaan, on kaikki vanhat jutut nousseet pintaan.

Olihan mulla aikanaan ihan helvetin kovat odotukset Laurin suhteen. Se kipeä totuus oli kokoajan siinä. Jos olisi avannut silmät, olisi heti ymmärtänyt, ettei hänestä isää tule koskaan. Mut viimeiseen asti mä uskoin ja toivoin olevani väärässä. En ollut. Hän kai pienen hetken yritti olla isä, mutten koskaan ollut. Ei tunnustanut edes isyyttä. Oli paikalla, muttei läsnä. Ja sitten hän ei ollut enää edes paikalla. Ei laittanut viestiä, ei halunnut nähdä. Silti mä jatkuvasti kuulen, kuinka hän muka välittää. Lapsi saa muka hänen ostamiaan lahjoja, jotka eivät edes ole häneltä. Ja lapsi kyselee.

Helvetti että mä olen katkera siitä, miten kaikki meni. Kuinka mä olen antanut itsestäni kaiken, ihan kaiken. Koko elämäni mä olen omistanut tuolle lapselle. Rakastanut koko sydämestäni, repinyt äärirajoille, kuluttanut itseni ihan loppuun. Joutunut luopumaan mun omista haaveista, joita mä en koskaan enää saa takaisin. Lakannut olemasta se, joka mun piti olla ja tullut ihan joksikin muuksi. Ja hän. Hän ei saa aikaiseksi edes yhtä viestiä. Ei välitä sen vertaa, että lapsen syntymäpäivänä laittaisi kortin, toivottaisi hyvää syntymäpäivää. Kysyisi kuulumisia tai onko pieni ollut terveenä. Ei. Ei yhtään mitään.

Mä istun keskellä yötä ensiavussa sairaan lapsen kanssa, sydän halki huolesta. Antaisin mitä vain, että kaikki kääntyy parhain päin. Ja hän on ties missä, kadonnut ja poissa. Täysin tietämätön ja välinpitämätön mistään, mitä hänen lapsensa käy läpi.

(Ei meillä mitään vakavaa siis, tavallista enemmän sairasteluita, mystisiä oireita, verikokeita ja kouristuksia vain.)

---

En osaa vastata niihin kysymyksiin. Ne lisääntyvät päivä päivältä. Ja tuo pieni on ansainnut vastaukset. Kuinka helvetissä mä koskaan kerron mun omalle lapselle, että hänen oma isänsä ei halua häntä lapsekseen? Kuinka mun on tarkoitus kertoa se niin, etten mä riko tuota pientä ihmistä ihan täysin?

En mä osaa elämää ilman sua

"Hyvä että teillä menee hyvin."

No mutta kun ei mene. Se kaikki on vaan kulissia, yks iso valhe. Käydään kerran viikossa yhdessä kaupassa ja hymyillään nätisti tutuille. Kello lyö neljä iltapäivällä ja sanaakaan ei oo sanottu. Katseet ei oo kohdanneet kertaakaan. Mennään ja toimitaan, muttei tunneta mitään. Pidetään vaan pakka kasassa.

Vauvavuonna ei erota, me sovittiin. Ei edes kolmea kuukautta ja tässä sitä ollaan. Tuleekohan tästä hyvä enää koskaan?

vieläkin toisinaan tiistai-iltaisin mä mietin sua. mietin, mitä jos ja mitä jos ei. kuinka ja miten, miksi juuri niin. miksi se kaikki sattui niin syvälle, katkoi miltei luita, ainakin rikkoi sielun sirpaleiksi jos ei muuta. milloin lakkasin tietämästä kuka olet? milloin sinä lakkasit olemasta? sinä. kuka olit aluinperinkään? milloin lähdit? mihin?

jälkikäteen olen ajatellut, että olit kai mennyt jo kauan ennen minua. vain paloja sinusta oli jäljellä. olit lähtenyt jonkun matkaan jo ennen kuin edes saavuin. olit niin rikki jo valmiiksi. en syytä sua siitä.

jos olisi avannut silmät, olisi saattanut nähdä kaikki ne sirpaleet suljettujen ovien takana. olisi saattanut ymmärtää, ettei tästä koskaan tule mitään. et ollut korjattavissa, et edes vahvimmilla kosketuksilla. en silti koskaan osannut aavistaa, kuinka haavoittaviksi ne sirpaleet voivatkaan vielä hajota.

en edes ikävöi. en hetkeäkään ole ikävöinyt sen jälkeen, kun ymmärsin, ettei sua korjata enää millään. siinä hetkessä päästin irti. siinä hetkessä, kun mä jouduin pelkäämään sua henkeni edestä, mä päästin irti. 

helvetin katkera mä olen silti edelleen.

Mä sidon itteni suhun ku pommin

Mä oon kuollut tai jotain. Tunteet ainakin, jos ei muu. Oon kuin kone, toimin automaatilla. Kylvetän, silitän, ruokin. Ulkoilutan, puhallan haavaan, laitan laastarin. Heilutan ja heijaan, suuntaan ja toiseen. Oon kuin irti mun kehosta.

Vastuu alkaa aamulla, kun lapset herää. Illalla kun vanhempikin lapsi sulkee silmänsä, putoan sänkyyn pää tyhjänä ja nukun, vain kohdatakseni saman seuraavana aamuna uudelleen.

Me ollaan vanhempia, ei muuta. Ei mitään kontaktia, ei yhtään mitään. Ei kosketuksia, ei mitään järkevää keskustelua.
"Milloin se seuraava neuvola olikaan, ootko sä muistanut ostaa vaippoja?" Ja siinä se. Silti roikun hänessä ja hän minussa, koska kai molemmat meistä tahtoo uskoa, että kyllä tää vielä joskus tästä.

Väsyttää.

Vastuu

Vastuu on paskaa. Vastuu uuvuttaa. Vastuu on taakka mun niskassa. Mun, ei kenenkään muun. Aina, ihan aina, jokaisessa parisuhteessa kaikki vastuu kaikista asioista on mulla. Niin myös tässä suhteessa. Mä oon äiti, vaimo, laskujen maksaja, muistuttaja. Silti mä en kuulemma koskaan tee mitään.

Illalla nukkumaan mennessä viimeiseksi ja aamulla heti ensimmäiseksi mä käyn päässäni läpi kaiken. Onko kaikille puhtaat vaatteet, mitä tänään syödään, tarvitseeko käydä kaupassa, onko kauppalista kirjoitettu? Onko laskut maksettu, milloin sen laskun eräpäivä olikaan, onko säästötilillä rahaa, jäikö mulle taaskaan yhtään omaa rahaa? Pesinkö lapselta hampaat, lähetinkö ne kutsut? Ainiin se astianpesukone piti täyttää. Joku on jättänyt ruuat pöydälle lämpimään. Muistitko hakea opiskelupaikkaa, laitoithan sen sähköpostin?

"Miks sä sit huolehdit niistä? Antaisit olla."
No koska kukaan muu ei huolehdi.

Mä en voi koskaan olla se, joka ei tiedä tilin saldoa. En se, joka lähtee ovet paukkuen ja palaa kahden päivän päästä humalassa. En voi olla se, joka lähtee extempore-reissulle ilmoittamatta mitään tai jättää tulematta kun on sovittu. Mä en voi jättää laskuja maksamatta, enkä ruokaa tekemättä. En voi, koska tiedän, ettei kukaan niitä mun puolesta tee.

Jos tässä olisi vain me kaksi, mä voisin vielä huolehtia vähän vähemmän. Mut en nyt. En lasten kanssa. Kaikki, aivan kaikki on mun vastuulla. Ja mä oon väsynyt siihen.

---

Istun yksin olohuoneessa ja tuijotan seinää. Kello tikittää samaa tahtia, kuin neljä vuotta sitten siinä pienessä yksiössä. Yhtä painostavasti, kuin odottaen mun romahtavan tähän, aivan kuten silloin. Mutta mä en voi. Silloin mulla ei ollut ketään, joka mua näin paljon tarvitsee. Saatoin korkata pullon milloin tahansa, saatoin mennä mihin vain, tehdä mitä vain. Ja siinä mä istuin. Tuijotin seinää ja itkin. Odotin tätä kaikkea, mitä mulla nyt on. Hieno koti, perhe, lapsia. Onnea mulla ei silti koskaan ole. Odotan aina vain jotain. Mitä, sitä ei tiedä kukaan.
(Sit kun mulla on ___ mä olen onnellinen.)
Vaadinko mä liikaa?

Mun pää on liian sekaisin.

Sunnuntai 15.4

Heräsin viideltä linnun lauluun. Kevät on täällä. Esikoinen nukkuu huoneessaan, mies vierelläni. Pienin tuhisee hänen rintansa päällä. Pakahdun. Elämä on tässä.

Mulla on maailman pahin babyblues, eikä alku ole ollut turhan helppo, mut tästä tää lähtee pikkuhiljaa. Kaikki on hyvin.

Huoli

Kaikki on mennyt huonosti viime aikoina. Tännekään ei ole tullut päivitettyä mitään, koska hetkittäin on ollut aamuja, kun on joutunut silmät avatessaan miettimään, että vieläkö mä oon elossa vai ollaanko tässä jo toisella puolen. On ollut aamuja, etten ole enää edes tiennyt, kumpaa haluaisin. Nyt kuitenkin auringon paistaessa tuntuu, että kyllä tää tästä vielä.

Raskaus lähenee loppuaan, kohta tää tuska on vihdoin ohitse. Pääsee taas opettelemaan uutta, aloittamaan kaiken alusta. Tutustumaan uuteen pieneen ihmiseen. En malta odottaa! Tää ei tosiaankaan ole ollut mikään unelmaraskaus ja sairaalassa saa ravata viikoittain tarkastuksissa erinäisten ongelmien takia.

Kotona pakka on jollainlailla saatu pidettyä kasassa edelleen. On ollut paljon riitoja, riittämättömyyden tunnetta ja yksinäisyyttä. Kaikkea, mitä mä en olisi tähänkin raskauteen tahtonut. Mutta nyt on ollut myös niitä hyviä päiviä. Kai se on tuo lähestyvä synnytys, mikä pikkuhiljaa alkaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen miehenkin mielessä. Ja kevät. Kaikki menee aina paremmin, kun on kevät, niin tälläkin kertaa.

Seuraavaksi palaan asiaan toivottavasti jo kahden lapsen äitinä <3

Underneath it all

"today my professor told me 
every cell in our entire body
is destroyed and replaced
every seven years.

how comforting it is to know
one day i will have a body
you will have never touched."

Hänen jättämänsä jäljet ovat yhä nähtävissä. Eivät paljaalla silmällä,eivät päivän valossa. Vain heikkoina hetkinä, itkeneissä silmissä ja hauraissa luissa. Ne ovat näkyvissä halkeamina, pieninä siruina ihon alla. Tärinänä käsissä ja epävakaana hengityksenä. Pelkona tulevasta. Luottamisen vaikeutena. 

Hänen kosketuksensa on yhä läsnä ihollani. Ei poistu, vaikka kuinka sitä pois pyyhkisin. Kaikki ne pahat sanat värinänä korvissani, huonoina hetkinä toistavat itseään yhä uudelleen ja uudelleen. 

Vielä vuosienkin jälkeen se yksin jäämisen tunne kuristaa mua kaulasta. Ottaa yliotteen ja tuo kyyneleet silmiin. Lyö vasten kasvoja, kun vähiten sitä osaan odottaa. 

Pärjäsinhän mä yksin. Pärjäsin ihan helvetin hyvin, en edes osannut ajatella sitä silloin. Ja nyt jälkikäteen se iskee muhun lujempaa kuin nyrkki silmään. Se että pärjää, ei tarkoita, että niin olisi hyvä. Hänen piti olla siellä, hetkellä jona mä häntä eniten olisin tarvinut. Ja hän ei koskaan tullut.

Mitä jos tälläkin kerralla käy niin? Mitä jos mä tuijotan taas niitä valkoisia seiniä yksin? Mitä jos mies jättää tulematta? Eihän ne kaikki voi olla samanlaisia, eihän? Voi kumpa hän olisi silloin selvänä, voi kumpa hän olisi. Mua varten.

Kaikki ajallaan

Kello tikittää, painostaa äänellään mua korjaamaan kaiken. Pari kuukautta. Pari vaivaista kuukautta ja sit kaiken pitäis olla valmiina taas uutta elämänmuutosta varten. Käytännössä kai kaikki onkin, mut mä en ole. Mä olen aivan keskeneräinen. Rikki ja hajalla, epävarma ja täynnä turvattomuuden tunnetta. Masennusseula hälyttää neuvolassa, pitäisi mennä puhumaan jollekin. En mä osaa puhua. Ei mulla enää ole sanoja. Mulla on kaikki ihan hyvin.

Ollaan me menty eteenpäin. Ei harppauksia, ei edes isoa askelta, mutta pieni askel. Työstetään, osataan puhua edes vähän. Ei lauseita, mutta sanoja. Vain kuiskauksia toisinaan, mutta se tuntuu tässä hetkessä riittävän.

Mies pääsi töihin. Kasista neljään, kuten oikeat aikuiset. Aina tuilla eläneelle iso muutos. Muutos parempaan päin. Kunhan kaikki pysyisi näin, niin tästä saattaa vielä tulla ihan hyvä. Ei kahdessa kuukaudessa, ei millään. Mut ajallaan.

I wasted it all just to watch you go

Laurissa ja miehessä on vain yksi ero. Lauri ei koskaan edes yrittänyt, mies sentään yrittää. Me leikitään aikuisia, laitetaan yhteistä kotia, käytetään yhteisiä rahoja, odotetaan lasta. Yritetään parhaamme mukaan unohtaa, mitä paskaa tää on kokoajan. Hän pitää mun toistakin lastani omanaan ja vaikka tilanne meidän välillä olisi mikä, hän on lapselle hyvä. Ja minä arvostan sitä.

Mä olen silti ihan loppu. Loppu tähän odotukseen, masennukseen, ahdistukseen. Uhmalapseen, riitoihin ja ongelmiin. Tahdon auringon, kevään, lämmön, vauvan. Ehkä sitten. Ehkä.