Loputtomia keskusteluja Laurin kanssa, muttei lopputulosta. Syyttelyä syyttelyn perään. Kaikki on minun vikani, minä olen tehnyt kaiken väärin, minä olen tehnyt vääriä valintoja. Tiedän sen kyllä, muttei hänkään ole täydellinen. Ja kun sen hänelle kerron, lyö hän luurin korvaan. Kuluu hetki ja hän soittaa takaisin. On kuulemma pahoillaan äskeisestä ja taas kaikki alkaa alusta. Huutoa, itkua, kyyneleitä.
Ei se oo sen arvoista enää. Olis kai vaan parasta luovuttaa. Hetken mä jaksan yksin, hetkeksi mä hyväksyn totuuden ja ajatusten mennessä ylikierroksille mä tartun taas puhelimeen.
"Tuu rakas tänne, mä tahdon nähdä."
Ei hän tule. Ei hän tahdo enää. Enkä minäkään tosissaan. Miks kaikki mun ihmissuhteet menee näin? Roikutaan kiinni toisella kädellä, panostetaan puoliksi, muttei kokonaan. En mä voi laskea irti. Lasken irti vasta silloin, kun hänen otteensa irtoa. Mutta niin ei tapahdu. Ei hänkään tahdo heittää kaikkea roskiin.
"Mä rakastan sua", hän sanoo. Minä itken ja hänen sydäntään särkee. En voi vastata samoin. Se tuhoaisi kaiken. Se johtaisi meidät takaisin alkuun. Mistään ei puhuttaisi, mitään asioita ei selvitettäisi. Ja sinne en tahdo enää. Kaikki muuttuu nyt tai ei koskaan.
"Ehkä meidän on parasta miettiä pari päivää. Olla pari päivää tapaamatta ja miettiä, ikävöidäänkö me todella. Mä rakastan sua."
Puhelu katkeaa ja jalat pettävät alta.
Tekisi mieli soittaa Tommille, mutten kuitenkaan tahdo. Tahdon olla yksin, tahdon mennä piiloon.
Miks kaikki on näin?
Huomenna mulla olis joku ravitsemusjuttu ja keskustelutuokio paskan lääkärin kanssa. Ne kertoo mulle taas kuinka mun täytyy saada paino pysymään tässä tai nousemaan, ne kertoo kuinka mun täytyy saada monipuolisempaa ravintoa ja kuinka puutostaudit täytyy saada korjatuksi. Kyllä mä sen tiedän ilman niiden ohjeita. Kyllä mä tiedän mikä mussa on vialla, kyllä mä tiedän miten se vika korjataan. Mut mä en tahdo.
Mä en tahdo. Antais mun vaan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti