Sain hänet puhumaan jo kerran, mutten ole varma, onko taas kyse niistä samoista asioista. Hänellä on jäänyt pelkoja edellisistä parisuhteista ja minusta tuntuu, että ne yrittävät ottaa valtaa taas. Hän pelkää rakastuvansa liikaa, hän pelkää menettävänsä, hän pelkää sanovansa jotain väärin. Hän pelkää rakkauden loppuvan ja hän pelkää, etten ole tässä häntä varten enää huomenna. Samoja asioita minäkin pelkään, mutta osaan puhua niistä, eivätkä ne ota valtaa. Hän taas patoaa kaiken sen sisälleen ja ahdistuu.
Haluan auttaa, haluan saada hänet puhumaan, mutta olen neuvoton. En enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tauko johtaa varmaan tuhoon, mutta jatkaminen on vaikeaa. En halua erota, eikä halua hänkään kuulemma. Pyysin, että voisimme tänään jutella ihan kasvotusten, mutten saanut siihenkään mitään kunnollista vastausta. En enää edes tiedä, johtuuko kaikki tuo ahdistus minusta, vai jostain muusta. Hän ei puhu, niin en voi tietää!
Hänen ahdistuneisuutensa tekee minutkin ahdistuneeksi, eikä se ole reilua. Toivon todella, että hän tulee tänään...
itsekin kannatan puhumista, mutta olen tullut myös siihen johtopäätökseen, että kaikissa parisuhteissa on myös asioita, joita ei voi selvittää puhumalla, eikä ehkä mitenkään. niiden kanssa täytyy vaan tulla toimeen tai sitten jatkaa erillään. no, en tiedä, päteekö tämä teidän ongelmaanne, mutta jos näette tänään, voisit ehkä kokeilla olla kyselemättä enempää ja yrittää murtaa jään ei-sanallisin keinoin, olemalla vieressä ja läsnä. eli pitää taukoa puhumisesta vaikkei suhteesta :)
VastaaPoistat. liisa
Kiitos Liisa hyvistä neuvoista. Toivon todella, että hän tulee tänään ja ehkä tosiaan vain yritän olla läsnä jos hän itse ymmärtäisi puhua :)
VastaaPoistaMoikka! Nyt oon taas päässyt koneen ääreen muuttamisen jälkeen, niin on ollut aikaa myös lueskella blogeja ja jopa kommentoida.
VastaaPoistaMutta asiaan, mulla on samantapainen ongelma. Mä itse tiedostan että mussa on todella paljon samoja piirteitä kun sussa. Mä haluan aina selvittää asiat puhumalla läpi, koska en kestä jos pienikin asia jää selvittämättä. Valitettavasti mun kumppani on täysin vastakohta tässä asiassa. Me ei puhuta juuri mistään. Olen yrittänyt monet monet kerrat puhua riitojen jälkeen. Meillä ei sovita riitoja, ne vain unohdetaan, jonka jälkeen ne jää pitkäksi aikaa kaivelemaan mieleen ja aiheuttaa just tota ahdistusta mistä puhut tässä. Minäkään en halua erota, mutten pysty olla puhumatta asioista. Jos yritän puhua, joko vastaukset ovat perus miehen sanastoa johon ilmeisesti kuuluu vain ''joojoo'' , ''aha'' ja ''kyllä mä tiedän'' ja muu omituinen mumina. Tyhmää puhua yksinään kun ei saa minkääänlaista vastakaikua. Jos mulla on paha olla ja haluaisin puhua asiasta (asia harvemmin liittyy häneen) hän ei kuuntele. Muutossa löysin paljon tavaroita jotka muistuttivat edesmenneestä isästäni, joka tottakai sai minut laatikoita purkaessani herkistymään erittäin paljon. Mikä oli hänen reaktionsa minun istuessani lattialla itkien? Hän vilkaisi, sanoi ''älä nyt'' ja jatkoi puhelimen räpeltämistä. Tuntuu että kaikki läheisyys on kadonnut.
Nyt kun olette noin alussa suhdetta YRITÄ puhua asioista. Itse seurusteltuani nyt jo yli vuoden, sen puhumisen opetteleminen on todella vaikeaa.... Kun ei ole tottunut sopimaan riitoja/puhumaan hankalista asioista, vuoden jälkeen se on oikeastaan mahdotonta. Hän ei opi kuuntelemaan, ja minä en osaa/uskalla enää puhua. Jätän kaiken piiloon sisälleni, joka saa minut pikkuhiljaa hajoamaan täysin :<
Tsemppiä teille ihanille <3
Kuulostaa siltä, että olet tosiaan samassa tilanteessa kuin minä. Ongelma on tosi ärsyttävä ja eniten minua vihastuttaa se, että mies voisi korjata asian sanomalla muutaman sanan, muttei silti tee sitä. Tiedän kyllä, ettei se ole hänelle niin helppoa, mutta se ärsyttää minua silti. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että tuo läsnä oleminen toimi. Selitin ensin asiani, kerroin miltä minusta tuntuu ja sitten vain olin lähellä ja jo hetken päästä Lauri pääsi todistamaan, että ymmärsi mitä sanoin. Eiköhän tämä siis tästä.
PoistaSinun tilanteesi kuulostaa tosi inhottavalta. Ehkä sinunkin kannattaisi kertoa kumppanillesi mitä tunnet ja ajattelet ja antaa hänen sitten pohtia asioita. Tsemppiä myös teille <3
Älkää pakottako niitä poikia puhumaan:-) on mun neuvoni. Se ei tarkoita, etteikö itse voisi puhua, mutta semmoinen...kaivelu on tosi ahdistavaa, minustakin, vaikka olen nainen. Mun neuvo on, että selkeästi sanoo, mitä itse tuntee:"Musta tuntuu XXXX". ja sillä selvä. Esim. seuraavan kerran, kun tapaat Laurin, minun mielestä voisit hyvin sanoa esim:"En halua pilata koko iltaa jankkaamalla näistä, mutta musta tuntuu välillä, että en ole aidosti osa sun elämää, vaan täällä takaikkunalla odottamassa." Siitä joko sukeentuu keskustelu tai ei, mutta sä olet sanonut, mitä ajattelet.
VastaaPoistaTärkeää on kans ymmärtää, että omat tunteet ei ole toisen tunteita. Jos mulla on joku kipeä asia, joka itkettää, toista ei välttämättä itketä a) edes ikinä samat asiat, b) just nyt sama asia. Silloin toisen on - varsinkin, jos ei muutenkaan ole kauhean puhelias tms. - siirtyä siihen mun oloon ja alkaa itkemään vieressä. Lohduttaminenkin voi olla vaikeaa, kun ei tiedä, mitä sanoja se toinen odottaa ja varmasti pelkää, että takuulla osaan valita just ne, jotka saa toisen parkumaan vielä pahemmin.
Olen itse karkottanut ihmisen läheltäni vaatimalla puhetta, selityksiä, kyselemällä miksi miksi mitä mitä, penkomalla asioita, palaamalla asioihin, koska ne vaivaa mua, jne. kunnes yhtenä päivänä erään tapahtuman takia näin todella sen kirkkaan salaman. Kuin sillä kirkkaalla salamalla mä yht'äkkiä tajusin, että millä helvetin oikeudella mä tämmöistä toiselta vaadin. Ymmärsin, että vaikka minun tapani on monisanaisesti puhua ja penkoa asiat mutia myöten, toisen on toisenlainen. Ymmärsin, että mun on kuunneltava tarkemmin niitä vähiä sanoja, mitä toiselta tulee. Ymmärsin, että mun on katsottava myös sitä, mitä toinen tekee eikä vaan sitä, mitä hän ei sano.
Toisin sanoen: kun kerroin, että "mun on paha olla koska" ja toinen vastasi "joo joo", mutta muutti tapaansa tässä kohtaa, se on enemmän kuin sata sanaa.
En oikein löydä oikeita sanoja...yritän sanoa, että ihmisten kohtaaminen tunteen tasolla on tosi vaikeaa, mutta jos toinen edellyttää (niin kuin me naiset usein tehdään!), että toinen on ns. jotenkin automaattisesti samalla levelillä siinä tunteessa, mikä MULLA nyt on päällä, niin se kyllä aiheuttaa tälle toiselle melkoisia paineita. Ja mitä useammin se kohtaaminen epäonnistuu, sen enemmän siitä luonnollisesti vetäytyy ja tulee halu sanoa äläs nyt ja joo joo, kun etukäteen tietää, että perseelleen menee mun yritys taas kumminkin.
Tulipas nyt saarnaa, sori siitä. Mutta asia on itsellekin sydämellä just nyt:-) Eli oma ohjenuorani nykyään on: sanon suoraan ja rehellisesti, mitä tunnen ja ajattelen, mutta tee mitään odotuksia sen suhteen, miten toinen siihen reagoi. Jätän sen ihan kokonaan tämän toisen vastuulle, myös siten, että minulla on oikeus rehelliseen reaktioon hänen reagoimiseensa!
Minäkin allekirjoitan tämän toisen anonyymin. Olen itse monesti huomannnut parisuhteessani, että jos MINÄ haluan juuri silloin puhua jostain ongelmasta/asiasta tai jos muuten vain haluan puhua ja toinen näyttää, ettei hän kuuntele, niin monesti olen joutunut perumaan sanani. Olen huomannut hänen kuuntelevan korvansa teoissa. Kun olen jostain epäkohdasta huomauttanut, olen juurikin saanut vastauksena jotain epämääräistä "mmm" myrähtelyä, mutta sitten huomaan sen muutoksen teoissa. Ja eritoten tuo "MINUSTA tuntuu siltä, että.." on tosi hyvä lause aloittaa, kun puhuu jostain ongelmasta. Se vaan vie sen viestin perille niinkuin täytyy, ilman kiertelyä ja kaartelua.
PoistaOon myös huomannu muitakin pieniä tapauksia, millä huomaan, kuinka oma poikaystäväni välittää minusta ja haluaa näyttää sen. Pelkästään jo se, että hän tekee minulle voi leivän, hieroo minun jalkapohjia (jota rakastan) tai pitää minua kainalossa, kun katsomme telkkaria mielestäni kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kyllä sen käytöksen perusteella huomaa, mitä toinen on mieltä.
Luettuani näitä tekstejä, voin nähdä itseni sinun ikäisenä ja painimassa samojen asioiden äärellä. Näin vähän vanhempana voin vain sanoa, että elämä opettaa. :)
Manna
Hyviä pointteja teillä molemmilla. Lueskelin näitä kommentteja jo eilen illalla, ennen kuin Lauri tuli ja nyt minusta tuntuu, että pääsimme kompromissiin asioissa. Kiitos teille <3
Poista