Elokuu

Kesä oli ja meni. Kiireitä, elämää täynnä koko kesä. Mulla menee hyvin. Kesän aikana on tapahtunut niin paljon, etten ole osannut edes pukea sitä kaikkea sanoiksi. Mä olen onnellinen.

Toki siellä taustalla on edelleen se kaikki paska. Mä olen kipeä, voimaton ja avun tarpeessa. Mielikin reistaa edelleen, mutta suurin osa päivistä on hyviä.

En edes tiedä koska mulla olisi ollut kaikki asiat näin hyvin ja se myös pelottaa mua. Mitä jos kohta tiputaan korkealta ja kovaa?

Long time no see

Pitkästä aikaa täällä, on ollut ikävä. Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta arki kahden pienen lapsen kanssa vie ajan ja jaksamisen melko tehokkaasti. Edelleen tuntuu omituiselta kirjoittaa tai sanoa ääneen, että olen kahden lapsen äiti. Mulla on oma perhe, hieno koti, kaikki mistä en uskaltanut viisi vuotta sitten edes haaveilla. Silloin haaveilin pois pääsystä, päihteistä ja kaikesta typerästä. Tässä sitä ollaan silti, niin se elämä kuljettaa.

Istun sohvalla, katson lasten leikkivän. Kuuntelen musiikkia, mietin elämän kulkua ja tämän hetkistä tilannettani. Olen edelleen aika hukassa, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se haittaa. Hoitovapaata on jäljellä kaksi vuotta, eli saan vielä rauhassa miettiä tulevaisuutta. Mihinkään ei ole kiire. Pärjäämme rahallisesti ihan kohtalaisesti, joten sen suhteenkaan ei ole mitään akuuttia hätää.

Suurin piikki mun lihassa on tällä hetkellä Lauri. En edes tiedä mistä aloittaa tai mitä sanoa. Se ihminen on suurinta paskaa maailmassa. Hän on nyt löytänyt rinnalleen toisen ihmisen. Sitä toivoinkin kokoajan, mutta kun kuulin millainen tämä toinen ihminen on, en sittenkään olisi sitä toivonut. Tai siis... Niin. Ensin itsekin jo hetken epäilin, että onko mulla jokin alitajuntainen mustasukkaisuus Laurista edelleen, mutta ei, ei todellakaan ole. Mä en vain pidä siitä, millaisten ihmisten kanssa hän liikkuu, enkä sen myötä pidä myöskään siitä, että hän meidän lasta tapaa toisinaan.

En mä tiedä. En osaa pukea sanoiksi sitä. Mun mielestä he eivät vain tee hyvää toisilleen. Lauri on taas jotenkin epävakaa ja omissa maailmoissaan ja tahdon pitää lapseni kaukana sellaisista ihmisistä, vaikka toisaalta en haluaisi häneltä isää viedäkään.

Ajatus pätkii, enkä osaa kirjoittaa enää mitään.

22.3

Mulla on vapaapäivä. Ensimmäinen sitten kuopuksen syntymän, eli ensimmäinen vuoteen. Mä olen humalassa, hajalla ja yksin. Silti mun on jotenkin kierolla tavalla hyvä olla. Tulee vanhat ajat ja vapaus mieleen. Mä tykkään olla humalassa, ehkä tää tunne johtuu siitä.

Asiat rullaa muutenkin edes vähän eteenpäin. Mulle on vihdoin löytymässä diagnoosi ja syy mun kivuille. Parisuhteessa on taas tasainen suora ja lapsetkin on olleet taas pitkästä aikaa hoidossa lyhyitä hetkiä.

Kai se on tuo kevät, mikä tuo muhun eloa.

Miss me a little but not too long

Mulla on ikävä sitä paskaista yksiötä ja elämää vuonna 2013. Elämä oli alussa, koko maailma oli mulle auki. Voisimpa vain aloittaa kaiken alusta, siitä hetkestä ja tehdä eri virheet tällä kertaa.

Ei, mä en kadu sitä, etten tehnyt aborttia keväällä 2015. Kadun sitä, mitä tapahtui jo paljon aiemmin. Sitä, että jäin tähän kaupunkiin, tapasin ne ihmiset ja tein ne päätökset. Voi kumpa olisin silloin tiennyt.

Kaikki tää on niin raskasta. Paska parisuhde, paska koti, paska elämä. En pääse mihinkään kouluun, en ole työkykyinen. Mulla ei ole mitään realistisia tulevaisuuden suunnitelmia, ei mitään tavoitteita, ei mitään. En saa tehtyä asioille mitään, koska, no, en vaan saa. Enkä edes tiedä mistä lähtisin. Juuri kun olen päättänyt erota, alkaa suhteessa taas mennä hyvin. "Yritetään nyt vielä kerran". Mihinkään en voi täältä muuttaa, koska tiedostan avuttomuuteni lasten kanssa. Pärjään kyllä ja olen hyvä äiti, kunhan saan toisinaan apua. Ja muussa kaupungissa sitä apua ei ole. 

Mä en enää edes tiedä kuka olen. Koko mun identiteetti on viety multa pois. Havahduin aiemmin miettimään, etten mä tosiaan enää ole se Ada, joka pyörii vähän kyseenalaisissa piireissä, viihdekäyttää ja ryyppää liikaa. Mä en ole se Ada, jolla on kaikenlaisia mieskuvioita, ja joka pyörii kaupungin pimeillä kujilla keskellä yötä. En ole se Ada, jolla oli tavotteita, unelmia ja suunnitelmia.

Mä olen äiti. Raitis, päihteetön, nuhteeton. Aina lasten kanssa ja täysin suositusten mukaan toimiva. Kotona jo ennen seitsemää joka ilta. Kudon sukkia ja täytän ristikoita. Mä olen kroonisesti sairas, työkyvytön ja kipeä. Olen väsynyt, kykenemätön, tylsä ja huono. Paitsi itseni, myös muiden silmissä.

En tiedä mitä teen.

---

Kyyneleet valuu silmistä, kun mä vessaan lukittautuneena kirjoitan tätä. Polttimo on palanut ja ainoa valo tulee puhelimen näytöstä. Kerrankin on hiljaista, lapset nukkuu ja mies on ulkona, kuten miltei joka ilta. Kuka mun kanssa edes haluaisi olla? Ei kukaan ja siksi mä olen tässä.

Loppuun asti

Minkä takia kaikki on aina niin yksipuolista? Mä yritän ja yritän, ihan täysiä, ihan helvetin lujaa. Teen kaikkeni. Vereslihalle, viimeiseen pisaraan. Annan itsestäni kaiken mitä lähtee ja enemmänkin. Ja sit: "ei tää ehkä ookkaan sitä mitä mä haluun elämältä".

"Tää". Mikä vitun tää? Minä? Me? 

Ei koskaan mitään selityksiä. Lupauksia lupausten perään. Mistään asioista ei voi puhua ennakkoon. Pato kasvaa ja kasvaa ja sit kun se vihdoin leviää, leviää ihan kaikki.

Ollaan eron partaalla, kunnes hän muuttaa mieltään. Ja sama kaava toistuu, uudelleen ja uudelleen.

Ihan kun ei olis tarpeeks vaikeaa jo muutenkin. Mun lapsi on sairas, mä olen aika lähellä sitä itsekin. Mun mieli ei kestä tätä kaikkea. 

Mulla meni hetken jo ihan hyvin ja nyt ollaan syöksykierteessä taas, tunnen ensimerkit iholla.

15.10

Lokakuu. Olen elossa. Ja mieli maassa, kuten aina syksyisin. Muut nauttivat syksyn väreistä, raikkaasta ilmasta ja viimeisistä auringon säteistä. Mä kammoksun märkää maata, kuraa ja jatkuvia sateita. Kumisaappaat hiertää jalkaa ja sadetakki hiostaa. Lapsille pitää pukea päälle, hirveän huudon kera. Ei jaksa eikä huvita, väsyttää ja masentaa.

Parisuhde menee puihin, mä olen taas ihan yksin. Hän käy toisinaan kotona kääntymässä ja lähtee taas. Mä pyöritän kaikkea. Maksan laskut, pesen pyykit, hoidan lapset. En saa vapaata koskaan. Se alkaa verottaa voimia todella.

Laurikin on tekemässä paluuta, enkä jaksaisi laisinkaan. Oltuaan vuoden poissa hän päätti ryhdistäytyä ja sotkea meidän elämän täysin. Samanlainen itsekäs paska hän on kuin aiemminkin. Silti mun on pakko päästää hänet mun elämään taas, kaiken jälkeen. Niin ne kaikki sanoo. Hän saa mennä ja tulla miten tahtoo ja MUN täytyy ymmärtää ja joustaa. Olkoon poissa vuoden tai viisi, mun täytyy aina joustaa ja päästää hänet takaisin, onhan hän isä. Ja paskat. Voin nimetä suoraan hetkeäkään miettimättä monta miestä jotka ovat mun lapselleni sata kertaa enemmän "isä" kuin Lauri on koskaan ollut. Silti kaikille muille biologia merkkaa enemmän kuin teot. Ja mä nöyristelen ja elän muiden mielen mukaan.

Perus paskaa, samaa kuin aina.

Elokuu

Elämä on ollut ruma viime aikoina. Lauri on tullut takaisin. Aiheuttanutt hämmennystä ja pahaa mieltä, sotkenut ihmismieliä, pieniä ja isoja. Ollut kuin ei mitään olisikaan, vaikka oli yli vuoden poissa. Ilman mitään selityksiä ilmestyi paikalle, aivan kuin oltaisiin nähty eilen. Sama paskapää, kuin aina ennenkin. Ei koskaan ajattele omaa napaansa pidemmälle. Tulee ja kaataa sen kaiken mun niskaan ja mä otan sen vastaan, kerta toisensa jälkeen.

Mies on ollut poissa. Hän on epävarma itsestään, minusta, meistä. Mä olen varma. Varmaakin varmempi. Mä haluan, hän ei. Hän vain hidastaa vääjäämätöntä. Yrittää tehdä tuskallisesta ei niin tuskallista, tehden silti juuri päin vastoin.

Mä olen loppu. Miltei joka aamu googletan puhelimesta numeroita, joihin voisi soittaa ja purkaa tämän kaiken. Itken silmät punaisiksi, pyyhin numeron pois soittamatta koskaan. Mähän pärjään, jumalauta. Aina tähänkin asti pärjännyt. Ja mitä muutakaan mä voin?

Elämä kiertää kehää. Menee hyvin, menee huonosti. Pääasiassa huonosti, kokoajan.

Mä olen kipeäkin taas. Lääkkeiden palautusta mietitään, mutta mä en suostu luopumaan imetyksestä. Mä kestän ne kivut, kestän mun lapseni takia. Enkä mä halua olla mun lapseni lapsuutta se äiti, joka oli aina vähän lääkepöllyissä ja vain puoliksi läsnä. En halua. Mielummin mä olen se äiti, jonka täytyy toisinaan kesken hippaleikin pysähtyä vetämään henkeä, ettei kipu vie jalkoja alta.

Paskaahan tää on kaikki. Kuten tavallista.

Dad

Viimeaikoina mun esikoiseni asiat on pyörineet tuskallisen paljon mielessä. Hän on nähnyt isänsä viimeeksi vuosi sitten. Kun Lauri aikanaan lähti, mä lakaisin koko asian sivuun. En koskaan ole sen enempää ajatellut hänen isyyttään, enkä miettinyt sen syvällisemmin mitään. Nyt kun olen itse sairastellut ja joutunut hakemalla hakemaan apua, järjestelemään lasten hoitokuvioita ja repimään itsestäni voimia, vaikkei niitä aina olisi ollutkaan, on kaikki vanhat jutut nousseet pintaan.

Olihan mulla aikanaan ihan helvetin kovat odotukset Laurin suhteen. Se kipeä totuus oli kokoajan siinä. Jos olisi avannut silmät, olisi heti ymmärtänyt, ettei hänestä isää tule koskaan. Mut viimeiseen asti mä uskoin ja toivoin olevani väärässä. En ollut. Hän kai pienen hetken yritti olla isä, mutten koskaan ollut. Ei tunnustanut edes isyyttä. Oli paikalla, muttei läsnä. Ja sitten hän ei ollut enää edes paikalla. Ei laittanut viestiä, ei halunnut nähdä. Silti mä jatkuvasti kuulen, kuinka hän muka välittää. Lapsi saa muka hänen ostamiaan lahjoja, jotka eivät edes ole häneltä. Ja lapsi kyselee.

Helvetti että mä olen katkera siitä, miten kaikki meni. Kuinka mä olen antanut itsestäni kaiken, ihan kaiken. Koko elämäni mä olen omistanut tuolle lapselle. Rakastanut koko sydämestäni, repinyt äärirajoille, kuluttanut itseni ihan loppuun. Joutunut luopumaan mun omista haaveista, joita mä en koskaan enää saa takaisin. Lakannut olemasta se, joka mun piti olla ja tullut ihan joksikin muuksi. Ja hän. Hän ei saa aikaiseksi edes yhtä viestiä. Ei välitä sen vertaa, että lapsen syntymäpäivänä laittaisi kortin, toivottaisi hyvää syntymäpäivää. Kysyisi kuulumisia tai onko pieni ollut terveenä. Ei. Ei yhtään mitään.

Mä istun keskellä yötä ensiavussa sairaan lapsen kanssa, sydän halki huolesta. Antaisin mitä vain, että kaikki kääntyy parhain päin. Ja hän on ties missä, kadonnut ja poissa. Täysin tietämätön ja välinpitämätön mistään, mitä hänen lapsensa käy läpi.

(Ei meillä mitään vakavaa siis, tavallista enemmän sairasteluita, mystisiä oireita, verikokeita ja kouristuksia vain.)

---

En osaa vastata niihin kysymyksiin. Ne lisääntyvät päivä päivältä. Ja tuo pieni on ansainnut vastaukset. Kuinka helvetissä mä koskaan kerron mun omalle lapselle, että hänen oma isänsä ei halua häntä lapsekseen? Kuinka mun on tarkoitus kertoa se niin, etten mä riko tuota pientä ihmistä ihan täysin?

En mä osaa elämää ilman sua

"Hyvä että teillä menee hyvin."

No mutta kun ei mene. Se kaikki on vaan kulissia, yks iso valhe. Käydään kerran viikossa yhdessä kaupassa ja hymyillään nätisti tutuille. Kello lyö neljä iltapäivällä ja sanaakaan ei oo sanottu. Katseet ei oo kohdanneet kertaakaan. Mennään ja toimitaan, muttei tunneta mitään. Pidetään vaan pakka kasassa.

Vauvavuonna ei erota, me sovittiin. Ei edes kolmea kuukautta ja tässä sitä ollaan. Tuleekohan tästä hyvä enää koskaan?

vieläkin toisinaan tiistai-iltaisin mä mietin sua. mietin, mitä jos ja mitä jos ei. kuinka ja miten, miksi juuri niin. miksi se kaikki sattui niin syvälle, katkoi miltei luita, ainakin rikkoi sielun sirpaleiksi jos ei muuta. milloin lakkasin tietämästä kuka olet? milloin sinä lakkasit olemasta? sinä. kuka olit aluinperinkään? milloin lähdit? mihin?

jälkikäteen olen ajatellut, että olit kai mennyt jo kauan ennen minua. vain paloja sinusta oli jäljellä. olit lähtenyt jonkun matkaan jo ennen kuin edes saavuin. olit niin rikki jo valmiiksi. en syytä sua siitä.

jos olisi avannut silmät, olisi saattanut nähdä kaikki ne sirpaleet suljettujen ovien takana. olisi saattanut ymmärtää, ettei tästä koskaan tule mitään. et ollut korjattavissa, et edes vahvimmilla kosketuksilla. en silti koskaan osannut aavistaa, kuinka haavoittaviksi ne sirpaleet voivatkaan vielä hajota.

en edes ikävöi. en hetkeäkään ole ikävöinyt sen jälkeen, kun ymmärsin, ettei sua korjata enää millään. siinä hetkessä päästin irti. siinä hetkessä, kun mä jouduin pelkäämään sua henkeni edestä, mä päästin irti. 

helvetin katkera mä olen silti edelleen.