"Tää". Mikä vitun tää? Minä? Me?
Ei koskaan mitään selityksiä. Lupauksia lupausten perään. Mistään asioista ei voi puhua ennakkoon. Pato kasvaa ja kasvaa ja sit kun se vihdoin leviää, leviää ihan kaikki.
Ollaan eron partaalla, kunnes hän muuttaa mieltään. Ja sama kaava toistuu, uudelleen ja uudelleen.
Ihan kun ei olis tarpeeks vaikeaa jo muutenkin. Mun lapsi on sairas, mä olen aika lähellä sitä itsekin. Mun mieli ei kestä tätä kaikkea.
Mulla meni hetken jo ihan hyvin ja nyt ollaan syöksykierteessä taas, tunnen ensimerkit iholla.
Näin ulkopuolisena tulee mieleen että kannattaisiko elää lapsen kanssa elämää ihan kahdestaan jonkun vuoden? Ei olisi mitään syöksykierteitä luvassa sillä saralla ja lapsi saisi tasapainoisel varhaislapsuuden. Sitä parisuhdetta ei kukaan aikuisten oikeasti tarvitse mihinkään, se on semmoista ekstraa elämässä, ei mikään pakko.
VastaaPoistaMä en selviä kahden lapsen kanssa yksin, tiedostan sen. Eikä miehestä oo isäksi, jos hän täältä muuttaa pois. Siihen mä sitä parisuhdetta tarvitsen, kaiken sen haluamisen ja rakastamisen lisäksi.
Poista