Aputoimia lisätään. Kiireellisesti. Äiti uupunut. Masentunut. Ei kykene yksin.
Kykenenhän! Kykenenhän saatana! Antakaa mun olla, mä en halua apua! En h a l u a . Mä en halua ketään meidän kotiin. En halua antaa mun lasta kenellekään, se on mun lapsi.
Lauri on poissa lopullisesti. Me ollaan täysin kaksin. Lapsi oirehtii, minä oirehdin. Ja helvetti että me ollaan vaikeuksissa. Vaikka mä kykenisin yksinkin...
Olet niin kliseinen kuva ongelmaisesta teiniäidistä. Vaikeuksia, päihteitä, mielenterveysongelmia, epävakaa parisuhde epäluotettavan miehen kanssa, ja sitten tietenkin siihen se lapsi. Joka on PAKKO pitää. Tuleva äiti, joka väittää kiven kovaan pärjäävänsä ja kestävänsä kaikki kärsimykset, vaikka mikä olisi. Joka sisuuntuu, pistää elämäänsä kuntoon, mutta jolla on silti raivostuttavan ruusunpunaiset lasit päässään oman ja tulevan lapsensa tilanteen suhteen.
VastaaPoistaJa joka sitten tietenkin uupuu. Eikä tässä kaikessa oikeasti ole mitään pahaa - ihmiset eivät ole todellakaan täydellisiä, eivätkä voi ennustaa tulevaa. Kaikki tekevät virheitä, joista sitten jossain vaiheessa oppivat, ja hyvä niin.
Se, mikä sinusta tekee tämän typerän nuoren äidin irvikuvan, on se, kun sitä apua ei sitten millään voida ottaa vastaan. Vaikka yhteisöltä hädän hetkellä saatu apu on ehkä kaunein asia, mitä ihmiskunta on saanut aikaan, ja avusta kieltäytyminen on täysin kaiken järjen vastaista. Apu on hyvä asia - se on sitä sellaiselle, joka oikeastaan pärjäisi aivan hyvin omillaankin, ja se on sitä etenkin hänelle, joka on vaikeuksissa, kuinka pienissä tai suurissa tahansa.
Mutta ei. Jokin älytön, itsekäs tärkeydentunto saa ongelmaisen äidin jostain syystä torjumaan avun ja kieltämään omalta lapseltaan sen, että tällä ja koko perheellä voisivat asiat olla PAREMMIN. Ei huonommin vaan paremmin. Oman äidin rakkaus on tärkeintä ja parasta, mitä lapsella voi olla, mutta eihän se nyt voi olla ainoa, minkä varassa lapsi kasvaa. Olosuhteiden täytyy olla kunnossa, ja kun joku yrittää tulla auttamaan näiden olosuhteiden kanssa, niin se ei idioottiäidille käykään, vaan äiti haluaa omistaa koko lapsen ja kieltää tältä sen, että lapsi voisi kasvaa perheessä, jossa on riittävästi tukea ja paremmin jaksava äiti.
Jotenkin tämä kaikki vaikuttaa vain olevan sinulle yhtä suurta dramaattista tragediaa, jossa sinä saat olla poloinen päähenkilö, ja kokea olevasi tärkeä, kun saat olla uhri. Kun blogiasi selaa taaksepäin, näkee, että olet kovasti tykännyt olla uhri jo monta vuotta. Älä nyt typerys uhraa lastasi. Sinä tai lapsi ette siihen kuole, jos sinä rupeaisitkin vaihteeksi ajattelemaan järkevästi ja aikuisesti, ja unohtaisit tuon turhantärkeytesi.
Kyse ei ole siitä, ettenkö mä haluaisi apua ollenkaan. Mä olen jo pitkään ottanut apua vastaan. Lastenhoitoapua ja etenkin keskusteluapua. Kyse on siitä, mikä on mun mielestäni liikaa. Siinä kohtaa kun lapsi tulee hoidosta ja kiukuttelee seuraavat kaksi päivää mulle, kun imetys vaikeutuu maidon tulon vähenemisen takia ja meidän omat rutiinit menevät sekaisin on apua liikaa. Mä en halua sellaista apua.
PoistaKyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi apua, vaan siitä, etten halua apua, josta ei edes ole apua meille.