Mä olen niin loppu. Vaikka kuinka yritän olla vahva, mä en pysty. Hormoonit sekoittaa mun pään, mä olen yksin ihmisten keskellä. Muut ovat humalassa päivästä toiseen ja hän on pian poissa. Hän on ainoa, joka mua ymmärtää edes toisinaan. Vaikken mä tahtoisi sitä ääneen sanoa, mä tarvitsen Lauria. Vaikka hän on mulle niin paha, niin silti. Hän on ainoa, joka on silittämässä mun tukkaa ja kertomassa kaiken muuttuvan paremmaksi, kun mä en siihen enää jaksa uskoa.
Ei, meitä ei enää ole. Ei ole seksiä, en mä edes rakasta kai enää. Kipu on vienyt kaiken sen pois. Mutta hän on läsnä. Hän tulee toisinaan yöksi ja tekee mulle iltapalaa, kun mä unohdan syödä jo kolmantena iltana peräkkäin. Hän pitää mua kädestä kun mua ahdistaa ja hengittää mun korvaan. Ja jossain syvällä hänen silmissään on vieläkin se mies, jota mä vielä hetki sitten rakastin.
Ja hän on pahoillaan siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, vaikka me molemmat tiedetään, että asioita ei voi muuttaa enää.
Mä todella toivon, että joku tulee auttamaan sua.... Huomaathan ettet ole kykenevä huolehtimaan toisesta ihmisestä, kerran et omaa ruokailua pysty hallitsemaan. Sun täytyy herätä. Lauri ei ole siinä kauaa.
VastaaPoistaKirjoitin sulle pitkän viestin ja internet ilmeisesti kadotti sen.
VastaaPoistaNo, lyhyemmin: luin blogisi alkua ja uusimpia viestejä, ja haluan toivoa sulle paljon voimia ja jaksamista ja kaikkea hyvää.
Ja uskon todellakin - niin hyvin kuin vain blogia lukemalla voi uskoa - että sä pärjätä ja selviät kaikesta. Että kaikesta huolimatta jaksat tarpeeksi. Luin jostain sun viesteistä samaa sitkeyttä, tietynlaista toivoa, kuin kuolemansairaalla ja masentuneella äidilläni aina oli. Se että pärjää joistakin hetkistä ja päivistä vain jotenkuten ja vaikeasti riittää, sillä monet tulevat (ja menneet) päivät ovat varmasti helpompia.
Kiitos kommentista :) Sitkeyttä todella löytyy, siitä tämä ei jää kiinni!
Poista