Puolet mun aistimist tunteist on vainoharhaa

Mun bloggauksesta, motivaatiosta ja muusta on käyty viimeaikoina paljonkin keskustelua. Mä ihan tosissani olen pahoillani siitä, että mun uupumus ja paha olo alkaa heijastua myös blogiin. Ennen niin ei käynyt koskaan ja nykyään niin käy harmillisen usein. Edellisen tekstin kommenttejen myötä mulla on kuitenkin sellainen tunne, että ehkä mä jaksan taas panostaa tähän hieman enemmän. Pakkopullalta tää ei ole koskaan tuntunut, mutta blogi on ollut mun ajatuksissani huomattavasti vähemmän, kuin yleensä.

Asia, joka teissä herättää kysymyksiä ja josta mä olen ollut melko hiljaa täällä on kai nyt aika nostaa pöydälle. Mun avun saamiseni. Mä käyn siis tällä hetkellä psykologilla, mistä mä olin aluksi innoissani. Innostus sen asian suhteen on kuitenkin laskenut, kun mä olen huomannut, kuinka väsyneeksi se mut tekee. Kaikki vanhat haavat revitään auki uudelleen, kaikesta täytyy puhua ja muistella asioita, joita en ehkä tahtoisi. Mun kuitenkin täytyy, muuten en pääse niistä koskaan ylitse. Valitettavasti nuo asiat pyörivät mun mielessä muulloinkin, kun vain psykologin vastaanotolla ja se vie ihan liikaa mun voimia. Lauri on tällä hetkellä tosi huolissaan, eikä enää edes pidä siitä, että mä käyn psykologilla. Toinen vastoinkäyminen osui mun kohdalleni hetki sitten. Juuri kun mä olin saanut tilannettani avattua, alkanut luottaa ja oppinut puhumaan rennosti, mun psykologini vaihtui ja mä jouduin aloittamaan kaiken alusta. Se meinasi viedä multa viimeisetkin voimat, mutta kyllä mä aion jatkaa sinnikkäästi. Mä tiedän, etten selviä yksin.

Sen lisäksi, että mun mielenterveyteni on vaakalaudalla, on mulla ollut myös fyysisen terveyden kanssa haasteita enemmän kuin tarpeeksi. Mä yritän vähentää mun lääkemääriäni, mutta menestys on heikkoa. Tämä luo myös osittain lisää väsymystä ja paineita minulle.

Multa kysellään melko paljon mun läheisistäni. Mä en halua heistä puhua kovinkaan paljon täällä, koska yksinkertaisesti mitään puhuttavaa ei ole. Mä olen toisinaan ollut yhteydessä äidin kanssa, mutta välit sinne suuntaan ovat oikeastaan kokonaan poikki. Myöskään isän kanssa en ole kovinkaan aktiivisesti yhteydessä, vaikkemme riidoissa olekaan. Minulla ei siis psykologin ja lääkärin lisäksi oikeastaan ole läheisiä aikuisia elämässäni. Laurin äidin kanssa olen ehkä kaikista läheisin tällä hetkellä, mutten sitäkään suhdetta kehuskelisi. Mä en vain yksinkertaisesti tule toimeen tai jaksa olla yhtään kenenkään kanssa. Mulla ei ole yhtään sosiaalinen olo, vaan vetäydyn kuoreeni. Se ei anna paljonkaan mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille.

Mä toivon, että tää postaus saisi teidät ymmärtämään edes palan siitä, mitä mä mietin tällä hetkellä. Mun on tosi vaikeaa selittää sitä, kuinka väsynyt mä olen tähän kaikkeen, mutta mä yritän parhaani. Ja mä yritän jaksaa. Kiitos että te olette siellä vieläkin!