Mietin tämän tekstin julkaisemista pitkään. Kirjoitin sen aiemmin tänään, mutten kehdannut julkaista. Säälin kerjäämistä, mitäs muutakaan. Paskoja ajatuksia, liikaa pahaa oloa. Siinä se nyt kuitenkin on.
---
"Sun täytyy lopettaa, rakas."
Tommin sanat kaikuvat päässäni.
"Sulla on ongelma, rakas."
Päästäkää mut vaan pois.
"Miks sä teet noin, rakas?"
En mä enää tiedä. Mun pitäis olla onnellinen, mulla on velvollisuus olla onnellinen.
"Kaikki muuttuu vielä hyväks, rakas."
Entä jos ei? Entä jos mä en jaksa odottaa sitä päivää?
"Mä oon sun tukena, rakas."
Kukaan ei tiedä kuinka helvetin kauan mä olen sitä aitoa onnea etsinyt. Odottanut sen tulevan vastaan ja luullut niin käyneen. Mut ei, ei helvetissä. Aina kaikki menee vituiks. Aina kaikki menee pilalle. Hullu Salla ottaa mut silmätikukseen, ihmiset pettää lupauksia ja kaikki leviää käsiin. Liikaa päihteitä, ihan liikaa. Mä olen kuulemma omituinen. Mä olen ylitunteellinen, mä olen takertuva. Mä vaadin liikaa, mä rakastan liikaa. Mä pilaan kaikki ihmissuhteet, tuhoan mahdollisuudet onnistumiseen. Kaikki on mun syytä. Ihan vitun kaikki. Turha tästä on muita syyttää, turha mua on sääliä. Mä en kaipaa kenenkään sääliä, mä en kaipaa tukea. Tahdon vaan olla yksin. Mä, mun siiderit ja mun lääkkeet.
Mua ahdistaa, vaikka kaiken pitäis olla hyvin. Kai tää on vaan paniikkikohtaus taas. Tuntuu ainakin siltä. Ehkä tää menee ohi. Tää menee ohi ihan pian. Tai sit mä oon vihdoin tullut hulluksi. Sitähän tässä kokoajan odotetaan.
Kukaan ei huomaa, kuinka paha mun on olla. Kuinka helvetin paha mun on kokoajan olla. Kukaan ei ymmärrä. Ketään ei kiinnosta. Ja hyvä niin.
Kuule Ada, meitä kiinnostaa ja me välitetään; huomaahan sen jo kommenteista ja avunantamisista ja tarjouksista. Älä syytä itseäsi muiden virheistä. Jos ihmiset pettävät ja jättävät tulematta, se EI todellakaan ole sinun syysi. Nämä ihmiset vierittävät omat virheensä sinun virheeksesi esimerkiksi väittämällä, että sinä olet liian vaativa tai hankala. Ihmisen kuuluu vaatia ja saada. Jos olet parisuhteessa tai edes suhteessa jonkun kanssa, yhteistä aikaa kuuluu olla. Silloin ihmisen näkeminen on molemminpuolinen ilo, eikä silloin jätetä näin useasti tulematta ja sen jälkeen vain tulla ovelle katuvaisen näköisenä.
VastaaPoistaTärkeintä avuntarjoamisessa on se, että sitä tarvitseva ottaa sitä vastaan ja tekee jotain. Me voimme ehdottaa, etsiä avunpyyntipaikkoja yms.mutta se kaikki on turhaa, jos sitä tarvitseva ei halua apua tai hyväksy sitä. En halua syyllistää, mutta uskon että sinun on vaikea pyytää apua tai tarttua toimeen. Mutta mekään emme voi loppujen lopuksi kuin luoda toivoa, joka ei koskaan saavu, jos tuo jatkuu. Se onni ei loppujen lopuksi nimittäin ole päihteissä tai tuossa elämäntilanteessa, vaikka niin luultavasti ajatteletkin. Onni löytyy tavallisesta elämästä, pienistä asioista, kirkkaammasta ajattelusta. Kukaan ei sotke perhettäsi siihen, jos pyydät apua. Auttajilla on vaitiolovelvollisuus, eivätkä he saa kertoa perheellesi jos sitä vaadit.
Lisäksi: menneisyys on aina luonamme. Se on asia, jonka olen myös joskus oivaltanut. Minun menneisyydessäni oli ihminen, josta minun oli todella vaikea luopua. Ihminen on muistoissani edelleen. Vaikka kaikki on muuttunut, ihminen asuu edelleen muistoissani ja kun kävelemme toistemme ohi, meidän katseissamme välähtää muisto toisistamme. Menneisyys ei koskaan katoa, siitähän kertoo jo historia. Luota siihen. Ehkä kaikki on toisin, niin kun miettii niin jotain on ihan vamasti jäljellä.
Voimia ja uskoa tulevaan Ada.
Bea
Aivan samaa mieltä!
Poista- suvi
Niin hienoja sanoja Bealta taas :)
PoistaKiitos molemmille <3
a) sun pitää lopettaa päihteiden käyttö
VastaaPoistab) sun kannattaa hankkiutua eroon Laurista ja mun mielestä myös Tommista.
c) sun pitää hakea APUA!
d) sä olet vielä niin nuori, että sun ei kannata missään nimessä miettiä, että sä et koskaan tuu löytämään ketään
Mun pitäis hankkiutua eroon ylipäätänsä kaikesta mun elämässä, jos tahtoisin asioiden muuttuvan. En kuitenkaan tahdo sitä niin paljon, että hankkiutuisin. Kyllä tää tästä ajan kanssa...
PoistaKuules Ada, jos mä oisin sä, mä keskittyisin täysillä opiskeluun, että saisin yo-kirjoitukset hoidettua alta pois. Sitten pyrkisin opiskelemaan jotain itseäni kiinnostavaa alaa riittävän kauas kaikesta paskasta ja hyväksikäyttäjistä. Opiskelupaikkakunnalla alkaisin elää omannäköistäni elämää ja tutustuisin uusiin ihmisiin, joista saisin kavereita/ tuttuja /ystäviäkin. Ja usko tai älä, opiskelun alussa on helppo muodostaa uusia kontakteja, koska kaikki opiskelunsa aloittavat ovat yleensä samassa tilanteessa eli eivät tunne ennestään toisiaan. Ada: Sun elämäsi on vasta edessä; älä pilaa sitä viina-pilleri- ym. -yhdistelmillä.
VastaaPoista"vanhus"
Mä en tiedä mikä ala mua kiinnostaa. Ei yhtään mikään. Eikä opiskelu ylipäätään. Eikä mikään. Kauas mä kuitenkin oon lähdössä heti kun saan koulun loppuun. Kyllä tää elämä vielä tästä lähtee sujumaan :)
PoistaKyllä se kiinnostuksen kohde vielä sulle löytyy, ehkäpä vaikka näiden sun omien kokemusten kautta :) Kaikella kun on yleensä tarkoituksensa. <3
VastaaPoista"vanhus"
Samas mieltä kuin "vanhus". Kommentissasi on ripaus toivoa ja oikein hyvä pointti:) kiitos suvi myös komppauksetasi ja Adalle myös kiitokset.:)
PoistaAlkaa tuntua, että lukijatkin tekevät yhteistyötä ja minulla on ainakin yhteenkuulumisen tunne. Se on hienoa. Tsemppiä Ada, ja kaikki muutkin.<3
Bea
Kiitos, Bea! Ehkä me lukijat ollaan Adalle se puuttuva ystäväporukka, joka jaksaa tsempata häntä tilanteen niin vaatiessa. (Vaikkakin ollaan varmaan kaikki hyvin eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia.) Tai sitten me ollaan kuin sukulaisten tukiverkko, kun ollaan niin monenikäisiä. :) (Ehkäpä Adalta puuttuu sellainenkin...)
VastaaPoista"vanhus"
Ihania olette jokainen <3
VastaaPoista