Mä kuolen joskus, se on varmaa

Perjantai eikä mitään tekemistä. Lauri on ties missä ties kenen kanssa koko viikonlopun. Lähti tänään aamulla ja tulee kai sunnuntaina. Tai joskus. Tiedä häntä. Viikonloppu poissa ja mua ahdistaa. Entäs intti sitten... Viikkoja poissa. Liikaa viikkoja. Viikonloppuvapaat päissään tai ties missä aineissa. Ei tästä tuu mitään. Miks just nyt, kun meillä menee ihan kohtalaisesti? Miks kaikki hyvä viedään multa pois?
"Kaikella on tarkoituksensa", ja paskat.

Tommi soittaa aina just silloin, kun mä en voi vastata. Ja kun mä voisin, se ei soita. Eikä sille voi soittaa, se on estänyt mun numeron tai jotain. En kylläkään tajua miks. En edes jaksa tajuta, aivan sama. Meidän on pitänyt mennä synttärikaljallekin jo niistä synttäreistä asti ja arvatkaa olenko mä saanut edes mun edellisten synttäreiden lahjaa, minkä se mulle lupas. En.

Mä olin eilen kuulemma niin lääkkeissä, että sen huomais sokeakin. Enkä edes tarkoituksella. Vähän vaan särki päätä ja mä tahdoin siitä eroon. Mut oli mulla Laurin kanssa silti ihan hauskaa.

Mä tahdon kaljaa. Mä tahdon terassille. Mut en mä yksin uskalla mennä, eikä kukaan tuu mun kanssa. Ehkä mä lähden vaan vaeltamaan ympäriinsä päämäärättömästi.

Loppuun vielä biisin sanoja. Ihanan biisin. Pyhimystä, kuten tavallista.

Mä kuolen joskus, se on varmaa.

Epävarmaa on se oonko harmaa

vanhus sillon, vai arvaanko oikein,

et mua ennen lähtee mun ikäsist vaan harva.