Normaalit yksin asuvat ihmiset heräävät aamuisin yleensä herätyskelloon, linnunlauluun tai naapurin metelöintiin. No, arvatkaapa mihin minä heräsin tänään aamulla. Jep, siihen, että vessassani oksennetaan.
Mä en enää itsekään tiedä, että mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu. Aina mä vaan väkisin tungen nokkani joka paikkaan ja vaikeutan asioita. Mä vaan en osaa sanoa ei.
Yhden jälkeen yöllä soi ovikello, enkä mä mitenkään olisi pystynyt valmistautumaan siihen, mikä mua ovella odotti. Laurin paras kaveri ja Lauri, humalassa molemmat ja tietenkin keskustan juuri laitetuista kukkaistutuksista varastettuja kukkasia.
Siinä mä seisoin ovella pelkkä peitto päälläni ja tuijotin kahta hysteerisesti nauravaa miestä ja niitä keltaisia kukkia. Koko tilanne oli niin koominen, että en mä voinut olla päästämättä niitä kahta sisälle.
Kun ne vihdoin sai ulkovaatteet revittyä päältään, korkattua viimeiset kaljansa ja istuuduttua sohvalle, oli vastausten aika.
"Mitähän helvettiä te oikeastaan teette siinä?"
Lauri oli kuulemma tahtonut tulla kertomaan, että aiemman puhelun todellinen tarkoitus oli kertoa, että hänellä on ikävä. Hänen piti kuulemma soittaa ja kertoa, mitä miettii, mutta taisi herralla mennä pupu pöksyyn. Hän kertoi olevansa kusipää ja muuta mukavaa.
"Kyllä mä sen tiesin kokoajan."
Ja loppujen lopuks ne kaks sitten niin nätisti nukahti samalle patjalle, saman peiton alle mun olohuoneen lattialle, että kyllä mä muutaman onnen kyyneleen saatoin yksin siinä päästääkin.
Aamulla molempien krapula taisi olla ihan omaa luokkaansa, ainakin siitä vessan oven tiheästä käymisestä päätellen.
Joskus yhdentoista aikaan mä heitin herrat pihalle ja raahauduin kouluun. Enkä mä nyt oikeastaan vieläkään tiedä, että mitäs helvettiä. Ehkä tästä sittenkin tulee jotain vielä, vaikka mä eilen toista vannoinkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti