Kerroin Laurille. Kerroin suudelmasta, mutten muuta. Kerroin Tommin pussanneen minua huulille, aivan kuten asia olikin. Ja, no, ei se nyt ihan täysi katastrofi ollut. Olemme yhdessä edelleen, menen Laurille yöksi huomenna ja kaikki on ok. Ok, ei hyvin, mutta ok.
Ei hän nyt mitenkään erityisen iloinen ollut, yritti kylläkin heittää jotain vitsiä, mutta näin kaiken hänen silmistään.
"Saattaa Tommilla olla musta silmä seuraavaksi."
En kertonut leffasta ja muusta. Se ei vain olisi ollut reilua, se olisi vienyt koko uskottavuuden kaikelta. Nyt pystyin vielä vakuuttamaan Laurin siitä, että tunteet todellakin ovat vain Tommilla ja minä rakastan Lauria.
Hän tietää, etten tahdo ketään muuta, kuin hänet. Hän luottaa minuun, vaikka tämä sitä nyt vähän söikin.
En tahdo nähdä Tommia enää. En tahdo, se vain pilaa kaiken. Mutten kestä sitä puristavaa tunnetta rinnassa, joka minulle tulee, kun ajattelen, etten voi enää kertoa murheitani kenellekään. Ettei minulla ole ketään, kenelle soittaa itkien keskellä yötä. Mutta luovun hänestä mielummin, kuin Laurista.
Minun täytyy nyt ajatella. Minun täytyy saada olla rauhassa. Laurikin ymmärsi sen ja lähti kotiin miltei heti. Hän tietää minun olevan palasina, hän tietää minun pelkäävän meidän puolestamme. En minä voi valita kahden ihmisen väliltä. Toista minä rakastan ja toinen on minulle tukipilari. En tahdo valita. Mutta joskus on vain pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti