A sad soul is always up past midnight

 Siinä tais olla mun yöunet. Vartin painajainen, herään omaan itkuun ja nousen ylös. Istun vesipullon kanssa peilin edessä ja itken vieläkin. Mua väsyttää.

Mut mä olen niin onnellinen Tommin puolesta.

Me puhuimme puhelimessa melkein kaksi tuntia just ennen kuin kävin nukkumaan ja varmasti puolet siitä ajasta minä itkin ja hymyilin yksin. Jutut menivät niin syvällisiksi, että tunteet tulivat pintaan, eikä kyyneleitä voinut estää. Nämä ovat vaikeita asioita minulle vieläkin. En osaa käsitellä menneisyyttä ja kaikki asiat purkautuvat ulos hillittömänä itkuna.

Olen niin onnellinen, että Tommi on vihdoin jatkanut eteen päin. Kirjoitin hänelle puhelun jälkeen vielä pitkän viestinkin ja äh. Pakahdun onnesta, rakkaudesta ja samalla minulla on todella haikea olo. Jotenkin olen kokoajan ajatellut, että kun hän on nyt sinkku, niin ehkä vielä joskus... Mutta nyt kun hän on varattu, niin äh. Mitä jos hän perustaa perheen nyt? Sitten en enää koskaan... Mutta se olisi niin mahtavaa. Itkisin onnesta, kun näkisin Tommin työntämässä vaunuja. Itkisin onnesta, kun hän istuisi baarissa sormus sormessaan.

Sekavat fiilikset.

Laurin kanssa puhuin äsken. Soitin hänelle ja kerroin painajaisesta. Itkin vähän aikaa ja hän lohdutti. Lupasi tulla illalla ja ottaa minut kainaloon. Lupasi silittää tukkaani niin kauan, että nukahdan. Lupasi pitää huolta minusta.

Miks mä oon tällainen? Miks mä kirjoitan niin kauniita sanoja Tommista, miks mä elättelen toiveita? Kyllä mä ihan oikeasti rakastan Lauria. En mä vaihtais Lauria Tommiin, vaikka voisin. En vaan haluais. Lauria mä haluan, Tommin kanssa meillä on yhteinen sielu.

En jaksa miettiä enää. Käyn näitä asioita kokoajan läpi päässäni, mulla ei oo vuoteen ollut mielessä mitään muuta. Ja nyt kello on puoli kolme yöllä ja mä vaan mietin, enkä saa nukuttua.

Ehkä mä vaikka tiskaan tai teen jotain hyödyllistä kerrankin.

Mä muuten tapaan maanantaina erään lukijan, luulisin. Otan riskin. Mun anonyymiys alkaa murtua, mut minkäs teet. Hullua.